Olenko elossakaan?

Makasin olohuoneen lattialla. Kuulokkeissa Pariisin kevät soi niin kovalla, että puhelimeni suositteli hiljentämään äänenvoimakkuutta. ”Puhu nyt! Mitä sulle on käynyt?…” Tuloillaan olevat kiukun kyyneleet polttelivat silmissä. Vähitellen musiikki vei minut hetkeksi jonnekin muualle ja vaivuin unenomaiseen tilaan. Puristava tunne kehossa alkoi keventyä. Milloin elämästä oli tullut selviytymistaistelua päivästä toiseen? Odotin seuraavaa vapaapäivää ja vihdoin sen koittaessa aloin pelätä vapaiden loppumista. Työkavereiden kanssa vitsailtiin ruuhkavuosista. Vaikka kaiken piti olla näennäisesti ihan hyvin, huomasin tottuneeni jatkuvaan pahaan oloon, päänsärkyihin, väsymykseen, turhautumiseen… ja huomasin purskahtavani itkuun kesken päivällisen tai työvuoron lähestyessä. Tein masennustestejä netissä, mutta ei se sitä ollut. Ruoskittuani ensin itseäni laiskuudesta, liiasta herkkyydestä ja reippauden puutteesta, aloin ymmärtää miten olin vuosien varrella kadottanut itseni. Ongelma ei ollut jaksamattomuudessani vaan siinä, etten halunnut enää elämääni sellaisenaan. Tuntui, että ainutkertainen elämäni valuu käsieni läpi päivä kerrallaan. Olin aina ollut kova unelmoimaan ja menin määrätietoisesti tavoitteitani kohti. Miten tässä näin pääsi käymään? Missä vaiheessa katosin itseltänikin?    

Sisälläni oli nainen, jolla oli niin paljon haaveita ja suunnitelmia, ettei yksi ihmiselämä riittäisi niiden kaikkien toteuttamiseen. Nainen, joka todella tunsi elävänsä. Silmissä välkehti into kaikista mahdollisuuksista, joita elämä toisi eteen. Nainen, joka olisi kaikkea sitä, mitä halusi. Se nainen minä olin 10 vuotta sitten nuorena äitinä. Se minä, joka oikeasti olen… Peiliin katsoessani en nähnyt enää häivähdystäkään itsestäni. Painoa oli kertynyt reilu 10 kg enemmän mitä painoin loppuraskaudessa. Ilme vetäytyi alaspäin ja väsähtänyt ryhti käänsi hartiat muuriksi ympärilleni. Silmissä tyhjä katse, vaatteet verhona peittämässä muuttunutta ulkomuotoani. Illalla olisin halunnut keskittyä kaikilla aisteillani kosketukseen, mutta vain harvoin sain houkuteltua ruuhkavuosiin kadottamani intohimoisen rakastajan esiin niin, että olisin unohtanut kaikki tekemättömät hommat ja hyllyvät jenkkakahvat.  

Uskallanko luopua?

Innostun mielenkiintoisista projekteista. Hankin tietoa ja suunnittelen. Aloitan uuden vihon tai kalenterin ja pidän projekteistani päiväkirjaa. Kun sitten vaihteeksi innostun KonMarista, viskaan keskeneräisiksi jääneet päiväkirjat kaatopaikalle. Projektini loppuvat lyhyeen, kun arjen realiteetit heittävät märän rätin kasvoille. Innostumisen taito on kuitenkin vahvuuteni. Mikään ei voita sitä vatsanpohjaa kutkuttavaa tunnetta, kun uusi projekti on aluillaan. Silloin todella tuntee elävänsä ja olevansa oman elämänsä herra. Pieniä innostumisia koen lähes joka maanantai ja suurempia vuodenvaihteessa ja syksyisin. Aina projektit eivät lopahda keskiviikkoon tai helmikuun alkuun mennessä. Olen opiskellut itselleni unelmieni ammatin lasten ollessa pieniä ja onnistunut pudottamaan painoani 20 kg.          

Olen varsinainen pohdiskelija. Mietin merkityksiä ja analysoin herkeämättä. Olen kahminut kasapäin elämäntaidon oppaita ja etsinyt reittejä löytääkseni oman suuntani. Työnohjaus tuntui aluksi humpuukilta, mutta halusin sinne saadakseni vaihtelua pakollisiin työtunteihini. Ohjaaja pakotti kysymyksillään pohtimaan ajatuksiamme eri näkökulmista ja haastoi etsimään ratkaisuja vatvomisen sijaan. Kerroin, että tunnen itseni petetyksi. Pääsin lapsuuden unelma-ammattiini ja vielä unelmieni työpaikkaan, mutta vuosien myötä todellisuus olikin osoittautunut ihan muuksi kuin mitä hattaraunissani haaveilin. Työnohjaaja haastoi minut pohtimaan onko ammatin pakko olla loppuelämän ajan unelmani. Mitä jos toteankin, että sain jo sen mitä tältä jutulta hain ja nyt unelmat ovatkin muuttuneet? En ole enää se lapsi, vaan voin unelmoida nykyään jostain ihan muusta. Tällaiseen ajatukseen en ollut antanut itselleni lupaa. Jos kerran lapsesta asti olen mennyt kohti unelmaani, olisin luuseri luopuessani kaikesta siitä nyt. Työni on vaihtelevaa, jännittävää ja arvokasta. Suunnatessani kohti jotain muuta ja päästessäni eroon kaikesta siitä, mikä työssäni mättää, joudun myös luopumaan paljosta. Viime aikoina olen tosin ymmärtänyt, että se mistä joudun luopumaan, on enemmänkin mielikuva sekä omassa että muiden ihmisten mielessä. Eräs tuttavani lopetti aikanaan lääketieteen opinnot kesken ja suuntasi luovalle alalle. Tällaiset ratkaisut herättävät tunteita aloihin liittyvien vahvojen mielikuvien vuoksi. Olenko itse takertunut siihen mielikuvaan, jota työni edustaa muille alasta juurikaan tietämättömille ihmisille? Miksi en uskalla luopua siitä mielikuvasta, vaikka tiedän totuuden olevan jotain ihan muuta?  

Uusia uria

Sain kokea lyhennetyn työajan ihanuuden, kun sitä työpaikalla vuosien jälkeen myönnettiin myös heille, joilla ei ole siihen perusteita vaikkapa pienten lasten vuoksi. Elämä muuttui. Vuorotyö mahdollisti vuorojen suunnittelun niin, että vapaa-aikaa oli rutkasti enemmän. Pitkien vapaiden jälkeen oli kiva mennä töihin. Vapaapäivien koittaessa olo ei ollut kuin jyrän alle jäänyt, joten jaksoin tehdä muutakin. Sain elämäni takaisin. Ainoa ongelma oli ahdistus siitä, että kevät ja normaali työaika lähestyi vääjäämättä. Siihen en halunnut enää palata. Olin valmis paiskimaan hommia ahkerasti, kunhan saisin tehdä sitä mitä oikeasti halusin. Olinhan jatkuvasti esimerkiksi opiskellut työn ohessa. En kaivannut mitään lusmuilua sohvan nurkassa teemuki kädessä, mutta en myöskään kolmivuorotyöläisen hektistä elämää, johon eivät enää mahtuneet ystävät, lapsiperheen arki ja omat harrastukset.

Keväällä sisuunnuin ja päätin hakea kouluun. Olin ilmoittautunut pääsykokeisiin jo aiempina vuosina, mutta en lukenut tai mennyt paikalle. Se oli haave, jonka toteuttaisin sitten joskus. Epätoivoisena halusin mitä tahansa, jolla varmistaisin mahdollisuuden lyhennettyyn työaikaan. Pänttäsin pääsykoekirjoja ja harjoittelin vanhoja valintakokeita. Pääsykoepäivänä oli juhlallinen olo. Olin kuin ne nuoret, jotka ylioppilaskeväänään tai parin välivuoden jälkeen kuumeisesti odottavat ilmestyykö postilaatikkoon paksu vai ohut kirjekuori. Tulosten julkistamispäivä ei ollut niin juhlallinen. En repinyt kirjekuorta malttamattomana auki heti eteisessä, vaan sain opintopolusta sähköisesti tiedon, että olin yksi valituista. Esimies onnitteli lämpimästi ja laittoi osa-aikaisuushakemuksen eteenpäin perusteena opintovapaa.  

Vapaapäivinäni olen istunut nenä kiinni läppärissä ja haalinut tietoa uuden opiskelijan nettisivuilta. Olen hakenut opintotukea, hankkinut opiskelijakortin, suunnitellut syksyn aikataulua kalenteriin ja tutustunut tuleviin kursseihin. Opinto-ohjaajan kanssa olen selvittänyt miten avoimessa yliopistossa suoritetut kurssit korvataan tutkinto-opiskelijana. Olen jo ennen opintojen alkamista pohtinut upeita graduaiheita ja nähnyt itseni vaikka missä työpaikoissa valmistuttuani. Lapset vitsailevat haalareista ja opiskelijabileistä, joissa mutsi nolaisi itsensä puolta nuorempien tulevien maistereiden joukossa. Kuten aina uusien projektien äärellä olen tehnyt tarkat suunnitelmat, hankkinut vihot ja kalenterit ja kerännyt itseni täyteen intoa. 

Sisälläni on pieni kipinä, joka on lupaus jostain uudesta. Toiveajattelua tai ei, tänä syksynä käännän uuden sivun elämässäni ja etsin sen iloisen, ihanan naisen itsestäni. Sen, joka oikeasti olen. 

Kuvat Pohjois-Norjan matkaltani