Ladataan...
Tosca^2

 

Blogi on ollut kaksi viikkoa hiljaa. Suurin syy hiljaisuuteen on ollut se, ettei minua vaan huvita kirjoittaa. Tai ehkä se huvittaminen on huono sana, mutta toisaalta se on osin myös totta. Toki tässä välissä on arjessa ja omassa elämässäni ollut paljon postauksen arvoisia aiheita. Kävimme  esimerkiksi viime viikonloppuna Saariselällä ja käyn sisäisesti suuria ammatillisia/koulutuksellisia pohdintoja, joita voisin mielelläni jakaa myös täällä omien pohdintojeni tueksi. Mutta se, että ne pohdinnat eivät ole tänne asti päätyneet, on puhtaasti oman priorisoinnin tulosta. Kun aikaa on rajallisesti käytettävissä töihin, opintoihin, perheelle ja omille harrastuksille, jätin nyt hetkeksi tämän bloggaamisen pois. Se on tuntunut yllättävän helpolta.

 

Kun viime lukuvuonna kirjoittelin yliopiston blogiin, tuntui, että voisin nauttia säännöllisestä ja vapaammasta bloggaamisesta. Erona tähän ja yliopiston blogin päivittämiseen on se, että yliopiston postauksia ehdin työstää kuukauden verran, mikä oli sopivan pitkä aika hioa tekstiä ja kuvia kaiken muun elämän ohessa. Omaan blogiini halusin kuitenkin tiheämmän päivitystahdin, mutta vähitellen se on ollut enemmänkin ahdistava ajatus. Arjessa on tällä hetkellä niin paljon suoritettavaa, etten halua blogist tulevan yhtä suoritetta lisää. Viime viikolla se hetki, jonka olen yleensä käytttänyt blogin päivittämiseen, menikin omien uinuvien maalaustaitojen herättelyyn. Se tuntui jotenkin jännittävältä ja eri tavalla virkistävältä kuin tänne blogiin kirjoittaminen.

 

Ehken nyt täysin pillejä pussiin laita vielä tämän blogin osalta, mutta yritän kuitenkin pohtia itseni kanssa mikä on minulle ajankäytöllisesti tärkeintä ja mielekkäintä. Bloggaaminen myös entistä enemmän sitoo minua someen sekä koneella vietettävään aikaan, jota haluaisin vähentää esimerkiksi lukemiseen, käsitöille, maalaamiseen sekä ihan vaan lasten kanssa olemiseen. Katsotaan siis siirrynkö päivittämään harvemmin vai hiljeneekö blogini vähitellen kokonaan. 

Ladataan...
Tosca^2

 

 

Reilu vuosi sitten toinen lapsistamme alkoi olla päiväkotipäivien jälkeen todella väsynyt ja itkuinen. Useamman kerran hän makoili lattialla, koska ei jaksanut enää leikkiä istualteen. Hänen vatsansa toimi huonosti ja vatsa oli useimmiten kuin kivikova pallo. Kaikesta päätellen hänellä oli enimmäkseen tukala olla.Vähitellen hän ei suostunut enää syömään tiettyjä ruoka-aineita ja ennen todella energisestä lapsesta tuli apaattinen sekä kalpea. Neuvolassa otimme asian puheeksi ja pääsimme melko pian verikokeisiin, jossa tarkistettiin  kilpirauhasarvot sekä otettiin keliakian vasta-aineet. Labratulokset toivatkin selityksen oireisiin: lapsemme keliakia vasta-aineet olivat yli 100 U/ml, kun viitearvo on alle 7 U/ml. Keliakiaa ei kuitenkaan koskaan diagnosoida pelkän verikokeen perusteella, vaan lopulliseen tulokseen tarvitaan gastroskopia sekä koepala ohutsuolesta. Niinpä jäimme odottamaan lähetettä gastroskopiaan. Aika pian meille myös selvisi, ettei Lapin keskussairaalassa tehdä gastroskopiaa näin pienille potilaille, koska heillä ei ole tarvittavaa laitteistoa, joten tutkimukset tultaisiin sen vuoksi tekemään Oulussa. Tutkimukseen pääsyä jouduimme hoputtamaan, sillä lapsemme vointi hunoni koko ajan: hän laihtui, oksenteli viikottain ja itki yöt läpeensä kipeä mahaansa. Ja siis ennen gastroskopiaa meidän piti antaa ihan normaalia gluteenillista ruokaa, jotta mahdollinen keliakia saataisiin kiinni tähystyksessä. Huhtikuun alussa onneksi saimme aiottua nopeammin lapsellemme tutkimusajan Ouluun ja heti tähystyksen jälkeen lääkäri totesi, että suolisto on sellaisessa kunnossa, että lapsellamme on takuuvarmasti keliakia. 

 

Vaikka keliakia on elinikäinen sairaus, johon auttaa vain gluteeniton ruokavalio, olin todella helpottunut. Me saimme oireille selityksen ja ruokavalion muokkaaminen ei tuntunut ylitsepääsemättömän hankalalta. Toista se olisi ollut varmaan kultaisella 80-luvulla, jolloin kaupasta kuulema sai vain yhtä gluteenitonta jauhoa. Melko pian lapsemme palautui omaksi itsekseen, kun saimme ruokavaliosta poistettua kaiken gluteenin sekä palautettua hänen luottamuksensa sen suhteen, ettei ruoka aiheuta hänelle enää niin ikävää oloa. Tällä hetkellä lapsi on saanut painoa takaisin ja pituuskasvukin on vähitellen alkanut seurata perässä. Kävimme maanantaina kontrollikäynnillä lastenpolilla ja siellä saimme kuulla kaiken olevan kunnossa. Toki jälkikäteen olemme ihmetelleet, miten meidän lapsellamme voi olla keliakia, koska kummankaan suvussa ei ole keliakiaa. Mutta mielummin keliakia kuin jokin muu krooninen sairaus, joka vaatisi esimerkiksi jatkuvaa lääkitystä.

 

Arjessamme keliakia näkyy lähinnä siinä, että meillä syö koko perhen gluteenitonta ruokaa. Meille se oli helpoin vaihtoehto toteuttaa, koska meillä on muutkin herkkävatsaisia. Samalla lapsella on myös kananmuna-allergia, joten se on ehkä haasteellisempi arjen kannalta tällä hetkellä kuin gluteeniton ruokavalio. Mutta toiveissa on, että kananmuna-allergia siedättyisi jossain vaiheessa pois. Eniten erityisruokavaliot asettavat haasteita sillon, kun syömme kodin ulkopuolella. Kyläillessä meillä on usein erikseen omat eväät lapsellemme ja esimerkiksi pitkillä automatkoilla on helpompi ruokailla ABC:llä, jolloin valikoimasta löytyy aina jotain lapsellemme sopivaa, vaikka periaatteesta en ketjuhuoltoasemilla haluaisi asioida. Päiväkodin nyyttärit ovat myös aika ahdistavoa, koska en ole mikään huippuleipuri silloin, kun ei voi käyttää vehnäjauhoja tai kananmunaa. Mutta kotona ja arjessa gluteeniton ruokavalio sujuu meiltä jo rutiinilla enkä enää oikeastaan ajattele sitä mitenkään erityisenä juttuna. Ehkä minä myös vähitellen opin tekemään gluteenittomia leivonnaisia: toistaiseksi olen ainakin löytänyt yhden hyvän ja helpon rieska ohjeen, jota voi kaiken lisäksi tehdä lasten kanssa.

Ladataan...
Tosca^2

 

Vanhempani toivat syyskuussa lapsilleni tuliaisiksi Aino ja tuhmat luistimet -kirjan ja olin tästä lahjasta hyvin innoissani.  Aino-kirjasarja oli minulle nimittäin hyvin rakas ollessani pieni. Alkaessani lukea kirjaa ensimmäistä kertaa lapsilleni, palasin kirjan kuvituksen myötä yhtäkkiä 80-luvun lopun Järvenpäähän lapsuudenkotiini. Aloin muistaa miltä harmaa olohuoneen sohvamme tuntui poskea vasten, minkä värinen oli keittiön pöytä ja miltä kodissamme tuoksui. Aino-kirjasta tuli jollain tapaa turvallinen olo ja kuvat tuntuivat yhtä eläviltä kuin silloin lapsena. Oma kokemukseni tämän Aino-kirjan äärellä muistutti jälleen kerran siitä, ettei se ole aivan yhdentekevää mitä lapselle luetaan ja miten tärkeitä muistoja ylipäätänsä voi syntyä kirjojen lukemisesta.

 

 

Olen alusta asti ollut melko tarkka lapsille luettavan kirjallisuuden laadun suhteen. Annan paljon arvoa tarinoiden sisällöille sekä hyville kuvituksille. Meillä luetaan paljon lapsille, koska se on sellaista tekemistä, johon molemmat lapset pääsevät mukaan ja sitä jaksaa tehdä vaikka sohvalla maaten, jos ei muuhun pysty työpäivän jälkeen. Lisäksi lapset viihtyvät itse jo melko hyvin kirjojen äärellä. Tähän mennessä erityisiä hittejä meillä ovat olleet Onni-kirjat ja Tiitäisen satupuu. Lisäksi he rakastavat luukkukirjoja, kuten varmaan moni muukin tuon ikäinen lapsi. Jossain vaiheessa pelkät Pipsa Possu -kirjat kelpasivat, mutta olen iloinen, että heidän suosikkirepertuaarinsa on vähitellen laajentunut yhä pidempiin ja monivivahteisempiin kirjoihin. Olen myös tietoisesti valinnut heille heidän omaan elämäntilanteeseensa sopivia kirjoja. He ovat myös usein itse kiinnostuneita kirjoista, joissa esimerkiksi ollaan päiväkodissa tai käsitellään muita heille arkipäiväisiä aiheita. Kun toinen lapsistani oli menossa sairaalaan tutkimuksiin, tuntui helpolta lähestyä asiaa hänen kanssaan kirjojen kuvien kautta. Niinpä luimme, kuinka Perttu kävi sairaalassa  ja Veera lääkärissä. Kuivaksi opettelua varten lainasin myös kasan asiaa käsitteleviä kuvakirjoja, joita heille luin pottatreenien yhteydessä. 

 

 

Koen lapsilleni lukemisen hyvin tärkeäksi myös heidän kielellisen kehityksen vuoksi. Itselläni on lukihäiriö, joten voi olla melko todennäköistä, että lapsillani saatta tulla lukemisen ja äidinkielen kanssa vaikeuksia tulevaisuudessa. Lapselle lukeminen ei tietenkään kokonaan poista lukihäiriön mahdollisuutta, mutta lukeminen kuitenkin kannattelee eri tavalla kielellisten vaikeuksien yli, jos se on arkipäiväistä toimintaa. Vaikka olin ihan toivottoman hidas lukija koulussa ja opin vasta kolmannen luokan kynnyksellä lukemaan, nautin silti lukemisesta ja siitä, että minulle luettiin. Toivon, että pystyn sen  saman lukemisen ilon siirtämään lapsilleni. Toistaiseksi tilanne näyttää lupaavalta, sillä he silmin nähden nauttivat, kun luen heille. Ja mikään ei ole ihanampaa kuin käydä kirjastossa hakemassa kasa taas aivan uutta luettavaa ja uusia maailmoja. 

Ladataan...
Tosca^2

 

Vein lapset aamulla normaalisti pyöräkärryllä päiväkotiin. Kotiin palatessani satuin vilkaisemaan kärryn selkänojan varoitustekstejä ja kauhukseni huomasin, että lapset ovat kasvaneet jo yli kärryn painorajasta. Meille pyöräkärry on tuonut paljon hyvää elämäämme: auton käyttö on vähentynyt pyöräilykautena puolella ja oma kuntoilutarve täyttyy kätevästi päiväkotimatkoilla. Parhaimpina päivinä olen polkenut yli 16 km pyöräkärryllä ympäri kaupunkia, joten kärry on ollut todella kovassa käytössä. Mitä siis nykyisen pyöräkärryn tilalle? Laatikkopyörä vai vähän parempi pyöräkärry?

 

 

Nykyinen pyöräkärrymme on mallia karvalakki. Ostin sen 80 €:lla kirppikseltä lähinnä kokeilumielessä. Kärry ei mahtunut pyöräkellarin ovesta sisään koottuna, joten olin jo siinä vaiheessa varma, että nyt tuli hutiostos. Mutta se oli väärä luulo. Kärry on tuonut todella paljon iloa elämäämme: lapset tykkäävät olla kärryn kyydissä, oma kunto on kohentunut huomattavasti ja kärryllä on kuljetettu myös mm. kuvauskalustoa ja muuttokuormaa. Toki nyt, kun lapset ovat isompia, on kärryn painavuus ja pieni kömpelyys alkanut hieman vaivaamaan. Kärry helposti myös kaataa oman pyöräni, kun lapset kiipeävät kärryn kyytiin ja turvavyöt ovat lähinnä nimellisesti turvaa tuomassa. Pyöräilykausi tosin alkaa vedellä viimeisiään, joten korvaavan kärryn/laatikkopyörän hankkimisella sinänsä ei ole kiirettä.

 

 

Mutta kumpaan kannattaisi satasata: vähän parempaan pyöräkärryyn (korkeimilla painorajoilla) vai laatikkopyörään? Jos raha ei olisi este, haluaisin sähköavusteisen laatikkopyörän, mutta koska oma kipukynnys menee 1000 €:n paikkeilla, on sähköavusteinen laatikkopyörä poissuljettu vaihtoehto. Nopea tori.fi:n selailun tuloksena huomasin, että laatikkopyöriä on käytettynä myynnissä lähinnä Etelä-Suomessa enkä uskalla ajatella paljonko laatikkopyörän saaminen Lappiin maksaisi. Laadukkaita pyöräkärryjä on taas ihan järkyttävä määrä, joten niistä sopivan löytäminen tuntuu aika isolta urakalta. Pyöräkärryissäkin tunuu olevan paljon laatueroja, mutta niitä onneksi on helpompi löytää käytettyinä muualtakin kuin Etelä-Suomesta. Pyöräkärry voisi myös korvata satunnaisen tarpeemme lastenrattaisiin, joten meillä olisi yksi paljon tilaa vievä tavara vähemmän.

 

Mikä pyöräkärrymalli soveltuisi siis mahdollisimman pitkäikäiseksi matkakumppaniksi? Vai kannattaako suoraan ostaa laatikkopyörä, jos haluaa mahdollisimman pitkään käyttää pyörää lasten ja tavaroiden kuljettamiseen?

Pages