Rakas isä?

Juttelin eilen pitkään puhelimessa hyvän ystäväni kanssa isänpäivän merkityksestä. Hän on yksi niistä, joille tuotti lapsena surua askarrella joka vuosi koulussa isänpäiväkortti. Isä ei ollut kuulunut perheeseen enää aikoihin, eikä hän uudelta perheeltään ja työltään enää koskaan ehtinyt pitää yhteyttä.

Nyt kasvatustyössä oleva ystäväni mietti, kuinka isänpäivää huomioisi lasten kanssa niin, ettei kenenkään isättömän tarvitsisi tuntea pahaa oloa ”vaillinaisuudestaan” – ja että isälliset lapset saisivat kokea julkista iloa ja ylpeyttä omasta isästään.

Ja entä sitten ne lapset, joita äiti on opettanut juoksemaan isää karkuun, kun tämä tulee viinaraivoihinsa? Pitääkö sellaisellekin kirjoittaa korttiin ”maailman parhaalle isälle”?

Isä onkin usein vaikea asia.

***

Isä voi olla vaikea asia myös itselleen.

Itseäni on myös rassannut pitkään isänpäivän tuottama isä-ideaali, joka kertoo, millainen kunnon isä on.  Facebookissa liikkuu kiertoteksti, joka tiivistää mielestäni olennasen:

”Isä on tehty vahvuudesta, jolla rakennetaan talo, raahataan joulukuusi metsästä, kaivetaan ojia, hakataan halkoja. Hän on tehty herkkyydestä, joka silittää lasta, ottaa syliin, hellii, keikuttaa polvella, naurattaa ja hauskuttaa.

Isä seisoo lapsensa rinnalla kuin vuori, kun maailman tuulet tuivertavat ja oma tasapaino horjuu. Isä ei tarvitse paljon sanoja. Hänen tekonsa sanovat kaiken tärkeän ja ne kantavat läpi elämän.

Minun isäni on tehty rakkaudesta.”

Pliis, saisiko tähän vähän konkretiaa? Senkin lisäksi että teksti on täynnä tylsiä kliseitä ja kuluneita fraaseja (”maailman tuulet tuivertavat”, ”seisoo lapsensa rinnalla kuin vuori”.)

Isän siis pitäisi olla puuseppä tai farmari? Toimistotöitä tekevät ja kotoilua vierastavat isit eivät tähän kai kelpaa? Lisäksi pitäisi olla sosiaalisesti osaava (isä ”naurattaa ja hauskuuttaa”), mutta sitten hänen tulisi olla jäyhä ja vaikea vaikenija, joka sanoo olennaisen kahdessa sanassa (koska suomalaisen mies on sellainen?).

Ja tosissaan, ei isäkään mikään ihmemies ole. Ei hänkään välttämättä seiso vuoren lailla lapsensa mielipiteiden rintamassa. Hän saattaa vierastaa lapsensa identiteettiä tai puolisoa tai jotain muuta. Se on enemmän kuin todennäköistä, koska oikeasti jokaisessa perheessä on omat kipupisteensä ja omat kompromissin paikkansa.

Siksi on väärin, jos isä ei saisi käyttää kompromissi-korttia omalla kohdallaan. On väärin, että hänen odotetaan olevan hauska, jäyhä, kädentaitoinen ja henkinen tuki samassa paketissa. Ja sitte pitäisi vielä olla hiton treenattu pyykkilautavatsa niin kuin Anttilan kataloogin isillä. Tai ainakin Tommi Korpelan naama.

Tätä isien kuitenkin tulisi olla, jotta edes kerran vuodessa irtoaisi reinotossuja ja Viivi & Wagner -kalsarit. Aika paljon vaadittu sekä isältä että meiltä.

Kuva: North Star Stamp