Perjantai 30.1.2015

Toisille se oli yksi tavanomainen päivä muiden joukossa, yksi niistä 365:stä. Tuona aamuna toiset heräsivät kouluun, toiset kiiruhtivat töihin – mielessä jo päivän askareet. Tavanomainen päivä aina aamusta iltaan. Tuona päivänä kaikki kuitenkin muuttui. Kohtalon iva piirsi surullista tauluaan erään perheen ympärille, ystävä- ja lähipiiriin. Heille tästä päivästä muotoutui tunteiden surullinen sekamelska ja ajatusten synkkä ja syvä vyyhde.

Tuosta päivästä saivat alkunsa tapahtumat, jotka jättävät syvän merkkinsä tähän aikaan ja ihmisiin. 

Tuona päivänä nuori nainen astui kotinsa ulko-ovesta autuaan tietämättömänä tulevasta kohtalostaan. Kohtalo seurasi häntä auttamattomasti lenkkipolulle, julmin seurauksin. Tuo polku oli hänen tähänastisen ja lyhyen elämänsä loppu. 

Ilta hämärtyi ja vangitsi nuoren sielun syliinsä. Kello käynnistyi aikaa, ihmisiä, odotuksia ja pelkoja vastaan. Sinä ja sitä seuraavina päivinä tunnit matelivat, minuutit hidastivat tahtiaan ja sekunnit lakkasivat lyömästä.

Epäilys ja epätoivo kasvattivat pilveään tapauksen ylle. Välttämätön oli kohdattava, epätieto muunnettava tietojen murusten kaavioksi, kartaksi vaille aarretta.

Sanat eivät riitä pahoittelemaan, eivät kertomaan ikävää, kuvailemaan tuskaa. 

Näinä hetkinä sitä konkreettisesti ja julmin seurauksin muistaa, miten elämä on lyhyt ja hennon hiuskarvan varassa. Kaunis ja korkea mänty, vahvan runkonsa uumenista kurottautuu taivaalle heikon ja hauraan oksansa myötä, missä kaunis neito keinuu.

Kohtaloa ei voi tivata, tulevaa muuttaa, tai menneisyyttä muuntaa – voit vain elää, päivän kerrallaan. Arvosta, rakasta, nauti – kuin päiväsi olisi viimeinen. 

Syvä osanotto asianomaisille.