Syvällisyydestä höpönlöpöön – Hiljaisuudesta ääneen

Olen kova pohdiskelemaan asioita. Jopa joskus niin kova, että jotkin asiat saattavat jäädä tekemättä. Unohdan niin sanotusti hengittää miettiessäni sitä miten hengittäisin. Tätä omaa pohdiskelijapuoltani kuvaa hyvin 13- vuotiaan pikkusiskoni tokaisu

”Sä aina vaan haaveilet, etkä koskaan tee mitään.” Havahduin tämän eläväisen ja omapäisen tytön rehelliseen ja sympaattiseen lauseeseen.

Toden totta. Joskus on aika toimia.

Tätä pohdiskelua kuvaa hyvin myös se, että minulle iski rimakauhu jo mäen alapuolella. Olin vasta suunnittelemassa ylös polkemista kun jo jumahdin paikalleni. Tämä kuvaus rimakauhusta koskee kirjoittamistani ja tätä jo loppuunpalanutta, mutta kuitenkin vasta vastasyntynyttä blogiani. Se on tuskin ennättänyt nähdä päivänvaloa kun omistaja telkeää sen pimeään huoneeseen. Niin sanottu pakokauhu ja sisäinen lukko napsahti kiinni.

Mitä voin kirjoittaa? Mistä asioista ja miksi? Ketä kiinnostaa elämäni tapahtumat? Pitäisikö kiinnostaa? Enhän ole minkään lajityypin edustaja, fitness- mimmi, muotibloggari, sisustaja tai ruuvinvääntäjä. Ja toden totta – ei tarvitsekaan.

Olen kuitenkin päättänyt – kirjoitan. Minulle itselleni.

Olen aina pitänyt kirjoittamisesta. Tarinoiden sepittäminen opettajalleni jo ala-asteen ensimmäisellä luokalla oli intohimoni. Siinä opettaja auliisti kirjoitti keppikirjaimin ja tavuttaen tämän pienen tarinoitsijan sepittäessä mielikuvitusjuttujaan. Oppiessani itse kirjoittamaan, oli kirjoitus/päiväkirjojen ja vihkojen määrä tolkuton. Niitä on varmasti vieläkin jossain kaapin perukoilla jemmassa.

Niin pysyivät rinnakkain, lyijykynä ja minä, aina lukion äidinkielentunneille asti. Ajan kuluessa ja siirryttäessä yhä enemmän tietotekniikan puolelle oli itsestäänselvyys kirjoittaa tietokoneella. Muistan kuinka ammattikorkekouluopintojeni alussa kirjoitin vielä asiat usein muistiin perinteisen tyyliin ja esseevastauksetkin ensin käsin ja sitten viimeistellen koneella.

Nyt olen tullut sinuiksi, että edessäni on useimmiten näppäimistö kuin se perinteinen lyijykynä. Toivottavasti tulen myös sinuiksi sen kanssa, että kirjoittaminen on yksi itseilmaisun muoto, ja siihen tarvitsee vain yhden hyvän syyn – itsensä.

Hyvästi ylämäkijarrut.