On alkuyö ja ainoat valot tulevat elintoimintoja seuraavista monitoreista ja lääkkeitä annostelevista infuusiopumpuista. Pimeässä kuuluu kaukaista piippausta ja vaimeaa veden pulputusta.Istun vieressäsi ja pidän sinua kädestä kiinni. On sattunut tapaturma, jonka vuoksi olet teho-osastolla. Olet hereillä, mutta tilanteesi on hyvin vakava. Kerrot minulle perheestäsi. Olet ylpeä lapsenlapsistasi ja heidän koulumenestyksestä. Puhut kauniisti elämästäsi ja huomaan uppoutuvani kuuntelemaan tarkasti mitä kerrot. Samalla kun kerrot minulle elämästäsi havahdun elintoimintojasi seuraavan monitorin ääneen. Säädän huomaamattasi lääkettä annostelevaa infuusiopumppua, joka ylläpitää elämääsi. Kyyneleet kostuttavat silmiäsi, kun muistelet millaista elämäsi on ollut. Olet elänyt täyttä elämää etkä ehkä olisi ollut vielä valmis menettämään sitä. Ymmärrät kuinka vakava tilanteesi on ja kuinka elämäsi tulee muuttumaan pysyvästi tapaturman seurauksena, jos selviät hengissä. Puolisosi kävi illalla ensimmäistä kertaa luonasi teho-osastolla. Hän oli ollut järkyttynyt ja hänelle oli tarjottu kriisiapua. Hän oli kertonut rakastavansa sinua ja tulevansa heti seuraavana päivänä uudelleen. Olette olleet vuosikymmeniä onnellisesti yhdessä. Iltavuoron hoitaja kertoi, että olit yrittänyt lohduttaa ja vähentää puolisosi huolta kertomalla, että sinulla ei ole hätää ja olet hyvässä hoidossa.

Pidän sinua edelleen kädestä kiinni kun juttelemme. Näytät miettivältä ja surulliselta. Tilanne on varmasti ahdistava ja pelottava. On vaikea löytää lohduttavia sanoja, jotka voisivat helpottaa oloasi. Kysyn sinulta voisinko tehdä jotain olosi helpottamiseksi. Haluaisin auttaa ja tehdä olostasi mahdollisimman hyvän niillä keinoilla, joita minulla on. Katsot kyynelten kostuttamin silmin minua ja kysyt minulta kaunistelematta saisitko kuolla. Kysymys yllättää minut, sillä olin odottanut kysymykseeni jotain muuta vastausta. Pohdin mielessäni mitä minun kuuluu vastata. Silitän kättäsi ja kysyn miksi haluat kuolla. Katseesi kääntyy pois ja suljet silmäsi. Olet hiljaa ja hiljaisuus tuntuu pitkältä. Hengität syvään sisään ja huokaiset. ”En jaksa taistella. En halua hoitoa.” Sisälleni kasvaa pieni surullinen möykky.

Istun tietokoneella potilaspaikan vieressä ja katson lääkelistaa. Sinulle on määrätty lääkkeitä ylläpitämään elintoimintoja ja hoitamaan kipua. Haluaisin kuitenkin antaa lääkettä, joka helpottaa ahdistuta, joten otan puhelimen ja soitan teho-osaston päivystävälle anestesialääkärille. Kerron puhelimessa keskustelustamme ja toiveestasi lopettaa hoidot. Puhelimen päästä kuuluu pohtiva, mutta vakava ääni. Lääkäri kysyy minulta oletko orientoitunut eli ymmärrätkö missä olet ja miksi. Vastaan myöntävästi. Lääkäri haluaa tulla juttelemaan kanssasi ja kerron tästä sinulle. Hetken kuluttua kuulen kuinka teho-osaston ovi aukeaa ja lääkäri kävelee sisään. Hän kävelee kansliaan, pistää valot päälle ja istuu tietokoneen ääreen. Hetki jos toinenkin kuluu kunnes lääkäri nousee ja kävelee luokseni. Lääkäri toivoo, että tulen mukaan kuuntelemaan, kun hän juttelee sinulle. Vastaan tähän myöntävästi.

Olet edelleen hereillä ja tervehdit sänkysi vieressä seisovaa päivystävää anestesialääkäriä hänen esitellessään itsensä. Lääkäri on laittanut katossa olevan tutkimusvalon päälle valaisemaan potilaspaikkaa. Hän kyselee kysymyksiä ja keskustelee kanssasi tapaturmasta, vammoista, hoidoista ja ennusteesta. Vastailet kysymyksiin ja kuuntelet tarkasti mitä lääkäri sinulle kertoo. Seison sängyn toisella puolella ja seuraan keskustelua. Keskustelu etenee sujuvasti sekä rauhallisesti kokeneen lääkärin johdolla ja lopulta lääkäri kysyy sinulta kysymyksen, jota olin osannut odottaa. ”Mikä on sinun toiveesi hoitojesi suhteen?” Tutkimusvalo valaisee hyvin vaikka se on laitettu pienimmälle mahdolliselle asetukselle. Näen kasvosi selkeästi. Katsot kattoa, sen jälkeen minua ja lopulta lääkäriä. Kerrot uudestaan saman minkä kerroit minulle jo aikaisemmin; haluat, että hoitosi lopetetaan. Lääkäri katsoo sinua silmiin ja kysyy suoraan ymmärrätkö, että hoitojen lopettaminen tässä vaiheessa johtaa suurella todennäköisyydellä kuolemaan. Nyökkäät ja vastaat ymmärtäväsi. Lääkäri kumartuu hieman sinua kohti, laittaa käden olkapäällesi ja sanoo: ”Jos olet vielä aamulla samaa mieltä voimme lopettaa hoitosi.” Nyökkäät uudelleen.

Yö on edennyt seuraavan vuorokauden puolelle ja huomaan, että olet taas hereillä. Olin saanut lääkäriltä luvan antaa lääkettä, joka helpottaa ahdistusta ja olit sen avulla nukkunut hetken. Makaat sängyssä hiljaa ja näytät väsyneeltä. Nousen tietokoneeni äärestä ja tulen viereesi. ”Olet hereillä. Onko sinulla kipua? Haluatko kipulääkettä?” Pudistat päätäsi ja vastaat kieltävästi. Huomaan, että olet surullinen ja ahdistunut. Yrität katsoa kelloa, mutta pimeässä et näe aikaa. Kerron paljonko kello on ja huomaan ahdistuksesi kasvavan. ’’Enkö saisi jo kuolla? Miksi minun pitää odottaa aamuun asti?’’ Kyyneleet vierivät poskillesi ja yritän pyyhkiä niitä. Aikaisemmin sisälleni syntynyt möykky kasvaa isommaksi. Tilanne tuntuu minusta jollakin tavalla ahdistavalta. Mitä tämmöiseen kuuluu vastata? En taaskaan löydä sanoja, joilla voisin yrittää lohduttaa tai helpottaa oloasi. Sellaisia ei ehkä ole. Päädyn kertomaan sinulle tiivistetysti sen mitä lääkärin kanssa oli aikaisemmin keskusteltu. Kerron myös, että olen kanssasi aamuun asti ja yritän parhaalla mahdollisella tavalla helpottaa oloasi. Huomaan, että vastaus ei ole sitä mitä toivot, mutta suljet silmäsi ja tyydyt siihen.

Yö tuntuu pitkältä ja tunnit toistavat samaa kaavaa. Nukut pieniä hetkiä ja kyselet kauanko aamuun on aikaa. Yritän parhaani mukaan olla läsnä ja tukenasi, mutta oma ahdistukseni kasvaa ja möykky rinnassani on valtava. Aloin huomaamaan, että jokainen kohtaaminen kanssasi tuntui vaikeammalta kuin edellinen ja huomasin, että vetäydyin nopeammin kohtaamisista. Tuntui pahalta pitkittää kärsimystä ja ylläpitää elämää lääkkeillä vastoin sinun tahtoasi. Ymmärrän kuitenkin sen, että hoidoista ei voi luopua yhden keskustelun perusteella ja et ole yöllä ahdistuksen hetkellä parhaassa mahdollisessa voinnissa arvioimaan omaa tilannettasi. Aamulla tulee useita lääkäreitä, jotka voivat vielä arvioida hoitojasi, ennustetta ja keskustella kanssasi.

Yritin parhaani mukaan kannustaa sinua jaksamaan aamuun. Pidin sinua kädestä, pyyhin kyyneleet ja kuuntelin ahdistuksen ja surun sävyttämiä keskusteluja. Elin hetkessä sinun kanssasi ja annoin sinun ahdistuksen sekä surun tarttua itseeni. Pidättelin kyyneleitäni vieressäsi, mutta kuivasin salaa kostuneita silmiäni sekä kokosin itseäni aina kohtaamisten välillä. Olin ennenkin kohdannut työssäni voimakkaita tunteita, mutta olin onnistunut pitämään omat tunteeni itselläni. Koin jääneeni yksin tilanteeseen, jossa huomaamatta ja tahtomatta ajauduin voimakkaiden tunteiden vietäväksi. Miksi otin tämän tilanteen näin raskaasti ja miksi se aiheutti ahdistusta? Koin syyllisyyttä sekä häpeää ja mietin miksi annoin tilanteen mennä ihon alle. Olinhan ennenkin hoitanut vakavasti vammautuneita sekä kuolevia potilaita eikä ne olleet aiheuttaneet samanlaisia reaktioita. Missä oli ammatillisuuteni ja kaikesta selviävän hoitajan kuori? Olinko huono hoitaja, kun itkin vaikka minullahan oli kaikki asiat hyvin, toisin kuin potilaalla jota hoidin.

Työkaverit varmaankin huomasivat ahdistukseni. Minulta kysyttiin onko kaikki hyvin, haluanko tauolle tai haluanko vaihtaa potilasta. Vastasin, että kaikki on hyvin. Tilanne on hieman raskas, mutta se ei ole ongelma. Selkeästi tilanne ei ollut ok. Olin kokenut olevani tilanteessa yksin, vaikka minun ei olisi tarvinnut olla. Olisin voinut rehellisesti kertoa omista tuntemuksista ja ajatuksista työkavereille, mutta jostain syystä en sitä tehnyt. Olisin saanut tukea ja apua tilanteeseen. En kuitenkaan ottanut sitä vastaan. En halunnut näyttää, että en pärjää. Tuen vastaanottamisen sijaan vältin ylimääräistä keskustelua ja kanssakäymistä työkavereiden kanssa, jotta saisin pidettyä itseni kasassa.

Pitkän yön jälkeen aamu alkoi sarastamaan ja huomasin kellosta, että aamuvuoro tulisi ottamaan raporttia hetken kuluttua. Tarkistin, että olin tehnyt kaikki tarvittavat kirjaukset ja merkinnät. Olin kirjannut potilasjärjestelmään huolellisesti toiveesi hoitojen lopettamisesta ja siihen liittyvät keskustelut. Olit hereillä, joten tulin vielä luoksesi ja kerroin sinulle, että aamuvuoron hoitaja tulisi kohta. Katsoit minua syvälle silmiin. Katseesi oli väsynyt eikä silmissäsi näkynyt muuta kuin surua. Kevyellä murtuneella äänellä kiitit minua yöllä annetusta hoidosta ja läsnäolosta. Kerroit sen olleen sinulle tärkeää. Nielaisin ja yritin pidättää itkua. Otin kädestäsi kiinni ja silitin toisella kädelläni olkapäätäsi. Kysyin olisiko vielä jotain mitä voisin tehdä, mutta pudistit päätä ja suljit silmäsi. Pidin vielä hetken kädestäsi kiinni ennen kuin poistuin sänkysi vierestä. Koko yön kasvanut ja sisällä pidetty tunnelataus purkautui ja lopulta itkin seinän takana potilaan katseen ulottumattomissa. Voimakkaat

tunteet vievät mennessään ja niistä oli vaikea päästää irti. Samalla hetkellä aamuvuoron hoitaja käveli potilaspaikalle. Hän katsoi minua ja tuli ensimmäiseksi sanaakaan sanomatta halaaman. Se oli siinä hetkessä sitä mitä tarvitsin.

Illalla saavuin uuteen yövuoroon ja huomasin, että potilaspaikka, jossa olin sinua edellisenä yönä hoitanut, oli tyhjä. Olin jo kotona miettinyt millaiseen päätökseen päivällä on päädytty ja olisitko edelleen potilaspaikalla kun tulen töihin. Minulle kerrottiin, että hoitosi oli lopetettu ja olit päässyt pois toiveesi mukaisesti. Puolisosi oli ollut paikalla koko ajan sinun vierelläsi. Oloni oli helpottunut ja samalla surullinen. Enää meidän ei tarvitsisi väkisin yrittää pitää sinua elossa ja sait kuolla aamulla toiveesi mukaisesti.

Erilaiset tilanteet ja kohtaamiset voivat olla hoitajalle koskettavia sekä ainutkertaisia. Joskus potilaan tarina jää elämään hoitajan mieleen. Olen kiitollinen siitä mitä tämä kohtaaminen potilaan kanssa opetti minulle itsestäni ja omasta hoitajuudestani. Kyseinen tapaus jostain syystä kosketti minua paljon ja jouduin työstämään sitä pidemmän aikaa itseni kanssa. Nyt kuitenkin työminäni ja tunteeni ovat hieman enemmän sinut toistensa kanssa ja minun on helpompi kohdata vaikeita tilanteita sekä omia tunteita sairaanhoitajana. Asioiden käsittely on edesauttanut sitä, että en jännitä yhtä paljon tunteita ja niiden näyttämistä työssäni. Jokainen kohtaaminen opettaa jotain ja tämä kohtaaminen antoi minulle muistutuksen siitä, että myös hoitajana saa kokea sekä näyttää tunteita ja asiat työpaikalla saa koskettaa.