Monitorit hälyttävät, hoitajat liikkuvat rauhallisin mutta varmoin askelin. Hengityskone muistuttaa olemassaolostaan äänellä, joka saa minut säpsähtämään. Kahvihuoneessa annetaan kohta raporttia potilaista. Katson violettia paperia, johon on kirjoitettu laatikoihin potilaiden tietoja. Monivamma, käden traumaattinen amputoituminen, neliraajahalvaus… On ensimmäinen päiväni uudessa työpaikassa traumatologisella teho-osastolla.

Ensimmäisen vuoden aikana koin todellisen ammatillisen identiteettikriisin. Olin aiemmin työskennellyt päivystysosastolla, jossa hoidettiin myös ortopedisiä ja traumatologisia potilaita. Erikoisalana traumatologia ei siis ollut minulle täysin vieras. Kuitenkin jo ensimmäisten viikkojen aikana aloin ymmärtää, että enää ei riittänyt aiemmin omaksuttujen rutiinien suorittaminen tai lääkärin määräysten toteuttaminen. Jokainen päätös ja jokainen muutos potilaan tilassa vaati tarkkaa harkintaa ja nopeaa reagointia. Silloin tuntui, ettei traumateho antanut tilaa virheille. Minun tuli nyt ymmärtää ja hahmottaa suurempia kokonaisuuksia kuin aiemmin.

Huomasin nopeasti, että traumateho oli muutakin kuin nopeasti muuttuvia tilanteita ja tarkasti määriteltyjä hoitoprotokollia, toisin kuin olin odottanut. Kaikki tapaukset olivat ainutlaatuisia ja vaativat syvällistä asiantuntemusta ja erityistä huolellisuutta. Teho-osastolle joutuessaan potilaat ja heidän perheensä ovat usein keskellä kriisiä, jolloin maailma pysähtyy ja elämä muuttuu hetkessä. Potilaat ovat hyvin haavoittuvassa tilassa, samoin heidän läheisensä. Suurimpia haasteita oli löytää oikeat sanat tilanteissa, joissa ei ollut sanoja, joilla voisi lohduttaa. Miten selittää omaisille, että tilanne näyttää vakavalta ja nyt on mentävä vain päivä kerrallaan. Nämä tilanteet tuntuivat vaikeilta ja tunsin voimattomuutta. Tunnen välillä edelleen.

Vuoden kohdalla helpottaa

Muistan edelleen, kun minulle sanottiin, että vuoden kohdalla alkaa helpottaa. Kunhan on tullut vuosi täyteen mittariin, alkaa tuntua siltä, että osaisin edes jotain. Kun vuosi tuli täyteen, edessä oli seuraava kriisi. Minusta tuntui edelleen, etten ollut tarpeeksi hyvä. Vertailin itseäni jatkuvasti muihin ja oli vaikeaa riemuita onnistumisista tai huomata omaa edistymistäni. Vähitellen oli kuitenkin pakko alkaa ymmärtää, että oma epävarmuus ei tarkoittanut, että olisin epäonnistunut – se oli osa matkaa, jossa opiskelen ja kasvan omassa tahdissani.

Vähitellen aloin huomaamaan muutoksia itsessäni ja asenteessani. Pelko ja epävarmuus jokaisesta työvuorosta alkoi pikkuhiljaa väistymään, kun ammatillinen varmuus kasvoi ja aloin taas löytämään sitä hetkeksi kadonnutta hoitajaidentiteettiäni. Jännitys oli läsnä edelleen, muttei ylivoimaisena. Kun nämä itsekriittisyyden aiheuttaman tunteet alkoivat helpottamaan, vapautti se tilaa ja energiaa uuden oppimiselle. Aloin ymmärtämään, milloin potilaan tila vaatii nopeaa reagointia ja milloin toisaalta kannatti pysähtyä ja malttaa. Kollegoilta saamani tuki oli korvaamatonta samoin, kuten myös ohjaus silloin, kun olin epävarma. Oma jaksaminen oli kuitenkin usein koetuksella, joten oli tärkeää löytää myös tapoja pitää huolta itsestään ja omasta jaksamisestaan. Tämä pakotti irtautumaan työasioista vapaa-ajalla ja löytämään aikaa asioille, jotka toivat itselle hyvää oloa.

Työn rikkauksia olivat ja ovat edelleen hetket, kun potilaan tila alkaa kohentumaan ja työvuorossa huomaa potilaan menevän eteenpäin raskaassa kuntoutusprosessissa. Merkitystä tuo se, että pystyy itse olemaan osa tätä prosessia ja omilla oivalluksilla voi viedä potilaan toipumista eteenpäin. Näissä hetkissä huomaan, kuinka tärkeää työmme on ja kuinka suurta merkitystä on pienilläkin huomioilla ja teoilla, jotka auttavat potilasta eteenpäin.

Kaksi vuotta mittarissa

Katsoessani nyt taaksepäin ensimmäisiä vuosiani traumateholla, näen sen olleen tärkeä ammatillinen matka. Tunnen ylpeyttä siitä, että poistuin aiemmalta mukavuusalueeltani tarkoituksena haastaa itseäni ja osaamistani. Vaikka aina ei ole ollut helppoa ja välillä olen miettinyt, että nyt riittää ja heitän hanskat tiskiin, koen saaneeni uudenlaista paloa ja motivaatiota kehittyä sairaanhoitajan ammatissa. Jokainen päivä on opettanut jotain uutta ja kaikki kohtaamiset jättäneet oman jälkensä.

Siitä on nyt kaksi vuotta, kun saavuin traumateholle ensimmäiseen työvuoroon. Paljon on edelleen opittavaa, mutta paljon olen myös oppinut. Paljon on myös ehtinyt tapahtua, kuten uuteen sairaalaan uusiin tiloihin muutto, sekä uusien erikoisalojen haltuunottoa. Tämän myötä oma kiinnostukseni traumapotilaiden hoitoon on koko ajan syventynyt ja odotan nyt uuden oppimista enemmän innolla, kuin pelonsekaisin tuntein siitä, mitä seuraava päivä tuo tullessaan.

Teho-osasto on ollut ympäristönä otollinen paikka itsensä haastamiseen ja kehittämiseen. Työtä tehdään sydämellä ja työkaverit ovat osoittautuneet tärkeäksi voimavaraksi, sen merkitystä ei voi koskaan vähätellä. Traumateho on myös erityinen työympäristö, joka ei sovi kaikille, mutta se tarjoaa juuri oikeat haasteet niille, jotka nauttivat nopeatempoisista ja intensiivisistä työtilanteista. Toisaalta täytyy olla myös kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä potilaiden kuntoutuksen kestäessä usein pitkään. Traumateholla ei voi jäädä paikalleen; joka päivä opitaan jotain uutta, ja jokainen potilas tuo omat erityispiirteensä ja haasteensa. Työtehtävät vaativat kykyä reagoida nopeasti, mutta myös kykyä pysähtyä. Parasta työssä ovat hetket, kun voi nähdä konkreettisesti, kuinka oma panos auttaa potilasta eteenpäin ja tuo toivon pilkahduksia raskaissa hetkissä.