Smooth Sunday,

olen työstänyt koko viikonlopun biisiä, josta kirjoitin tänne aiemmin, ja nyt se on valmis!

Suomeen paluuni jälkeen olen tavannut paljon ystäviäni ja saanut muistella ääneen matkaani uudestaan ja uudestaan. Tuntuu, että jokaisella kerralla tajuan taas uusia asioita ja tunnen oudon johdatuksen jatkuvan yhä. Olin huolissani, että kun palaan arkeen, niin kaikki taika katoaa. Kuitenki huomaan, että se johdatus, jonka tunsin niin voimakkaana New Yorkissa, jatkuu yhä sitkeänä mutta ehkä hienovaraisempana. Perjantaina johdatuksen läsnäolo taas kirkastui, kun juttelin rakkaan ystäväni kanssa – aivan selvinpäin. (Meistä molemmista alkoi kyllä tuntua, että ehkä joku roiskautti tippoja lemonaadiimme.) En varmaan enää edes muista, mitä kaikkea tajusin, mutta olin aivan hurmoksessa. Kuin olisin ollut aivan hilkulla valaistua kokonaan. Mietin esimerkiksi, että kun en osannut ensimmäisenä iltana New Yorkissa avata oveani, niin se symboloi sitä, etten ole osannut avata ovia elämässäni. Ja olen aina syyttänyt lukkoja. Cierahan opasti minulle, miten lukko avataan, ei lukossa ollut vikaa. Minusta tuntuu, että opin matkallani avaamaan muitakin ovia. Ovia saa auki kun menee rohkeasti mukavuusalueen ulkopuolelle ja uskaltaa pyytää apua ja neuvoa. Ei pidä panikoitua, jos ovi ei aukea heti, ei pidä luovuttaa, ei pidä syyttää, pitää vain pyytää muilta apua uusiin lähestymistapoihin. Kun palasin Suomeen, enkä saanut ensimmäisenä arkiaamuna roskahuoneen ovea auki, vaan avaimeni jäivät jumiin. Syytin taas lukkoa. Huoltomies vetäisi avaimet kertaheitolla irti. Eli minulla on vielä opittavaa ovien avaamisessa. Mietin myös, että ehkä tuohon liittyi myös symboliikkaa siihen liittyen, että en osaa päästää irti, vaan jään helposti jumiin, ja jonkun toisen on riuhtaistava minut irti. Minun on muistettava, että avaimet ovat minulla, joten minun täytyy lopettaa lukkojen syyttäminen ja opetella avaamaan ovia.

Tajusin perjantai-iltana myös muita asioita. Kun minulle rakas ihminen viimeisimpien riitojemme yhteydessä parahti, että silloin kun hän alkoi seurustella kanssani, piti minusta tulla näyttelijä, olin syvästi loukkaantunut. Ajattelin tuolloin, että hän tarkoitti, että oli alkanut olemaan kanssani vain sen takia, että minusta piti tulla tähti. Mikä mulkku! Ajattelin, että hän tarkoitti, että hän on pettynyt ja etten kelpaa taviksena. Minuun sattui todella paljon, sillä toteutumattomat unelmani olivat erittäin arka paikka minulle. Olin itse hyvin pettynyt siihen, etten ollut saavuttanut unelmiani ja sitten kun tajusin, että pettyneitä on kaksi, tuli haavasta parantumattoman syvä. Toisaalta tuon riidan jälkeen sain polttoainetta, mutta se oli kylläkin vääränlaista. Minulle tuli tarve näyttää ja näpäyttää. En alkanut tekemään asioita rakkaudesta lajiin vaan ikäänkuin kostona. Sillä ei ole oikeastaan väliä, mitä hän oikeasti parahduksellaan tarkoitti. Minusta kuitenkin tuntuu nyt, että kyse oli siitä, että hän rakastui iloiseen Elinaan, joka loisti riemua, Elinaan joka halusi kiihkeästi näyttelijäksi ja kaikki näyttikin siltä, että hänestä voisi näyttelijä tulla. Mutta sitten Elina jäi jumiin. Tuon riidan aikoihin olin enää haamu itsestäni. Jostain syystä menetän itseni rakastuessani. Hän ei koskaan pyytänyt minua luopumaan unelmista vaan kannusti. Erotessammekin hän vielä tsemppasi minua tekemään ihan oikeasti kovasti töitä unelmieni eteen. Jostain syystä vain aloin parisuhteessa kadottaa itseni. Aloin pitää tavallista turvallista elämää tärkeämpänä kuin unelmiani. En enää tavoitellut omia unelmiani, koska ne eivät ehkä olleet realistisimmasta päästä. Halusin olla reilu puolisolleni ja hankkia kunnon ammatin. Tietysti reilua olisi ollut olla oma aito itsensä. Aloin unelmoida avioliitosta ja perheestä. Tai aloin tyytyä unelmaan avioliitosta ja perheestä. Hulluinta on, että tiesin kyllä, ettei hänelläkään kyseisiä unelmia ollut. Aloin unelmoida, että olen kiva vaimo, joka tukee miestään. En ajatellut enää minä vaan aina me. Ja näin minusta tuli onneton. Silloin en tietysti tajunnut, että olin onneton siksi, että en ollut se kuka olin, enkä tehnyt juttuja, joita halusin. Joten olin vain onneton ja erittäin kurja ihminen ja useasti syytin häntä omasta onnettomuudestani. Kun erosimme, en nähnyt tulevaisuudessani mitään, sillä kaikki unelmani olivat meidän unelmia eikä yksikään niistä ollut minun. 

Ihmisestä tulee kurja olento, jos hän ei saa olla, mitä on. Minä olen taiteilija. Minun on yhä vaikea sanoa tai kirjoittaa sitä. Minusta tuntuu, ettei minulla ole oikeutta kutsua itseäni taiteilijaksi. Tuntuu samalta kuin väittäisin olevani kuningas. Mutta olen onneton kaikkena muuna kuin taiteilijana. Olen jo pienenä lapsena selittänyt, että olen taiteilija. Koska aloin hävetä kutsumustani? Ei sen sanominen ole ylimielistä vaan rehellistä. Jos yritän kieltää sitä ja esittää muuta, tulen todella onnettomaksi ja teen kaikki ihmiset ympärilläni onnettomiksi kurjuudellani. Kukaan ei ole koskaan estänyt minua olemasta taiteilija. Paitsi minä itse. Enkä tajua miksi.

Vietin eilen kivan illan vanhan opiskelukaverin ja hänen kaverinsa kanssa. Kokeilimme green screen -hommia. Lähdin ihan extempore mukaan, kun kaveri kyseli facebookissa, että tulisiko joku malliksi. Minua jännitti mennä, mutta koska olen päättänyt, että teen mistä pidän, niin tämähän on nyt juuri sitä. Kohta huomasin, että johdatus oli taas voimakkaasti liikkeessä. Kaveri kertoi, että hän on päättänyt, että alkaa tekemään asioita, joita oikeasti haluaa. Hän haluaa kehittyä, eikä jämähtää, ja siinä ei auta muu kuin nousta ja tehdä! Meillä oli tosi hauskat kuvaukset ja tosi hauska ilta. Tuntui, että kaikki mitä juteltiin oli johdatukseni jatkoa. Kaverini ei muistanut tätä, mutta hän oli yhteisen opiskeluvuotemme jälkeen laittanut minulle viestiä, että voisin hakea näyttelemään Kotikatuun ja hän antoi kaikki tarvittavat yhteystiedot. Oikein tarjottiin tarjottimella. Mutta opiskelin tuolloin jalkaterapiaa (yksi oudoimmista plan B:stäni…) ja vastasin, että meillä on läsnäolopakkoa koulussa klo 8-16, joten ei pysty. Universumi on niin monta kertaa tarjonnut minulle juuri sitä mitä haluan, mutta olen aina keksinyt tekosyitä. En voi käsittää. Miksi? Kaikki nämä vuodet. Miksi olen kieltänyt itseni ja ollut onneton?

No, en kyllä vieläkään täysin uskalla heittäytyä. Kun kerroin aikaisemmin, että matkani sai kunnon loppuhuipennuksen, niin valaisen nyt tapahtumia tarkemmin. Mad Men -kierroksella oli lisäkseni vain yksi nainen, joka oli todella valovoimainen ja mukava, mutta ihmettelin, miksi hän kysyi syntymäpäivääni. Onko Jenkeissä ystävällistä kysyä ventovierailta heidän syntympäiväänsä? Hassua. Kun kierroksen päätteeksi jäimme kahdestaan osteribaariin, hän kertoi, että hän on tehnyt minusta numerologisen tulkinnan. Hän oli hyvin innoissaan, olen kuulemma todella vahva vitonen. En muista täysin kaikkea, enkä varmaan edes ymmärtänyt kaikkea oikein, mutta kuulemma minulla oli jotenkin samoja numeroita kuin Salvador Dalilla. Mieleeni jäi, että Dali ei koskaan saanut lapsia ja minunkin numeroni viittaisivat siihen, ettei suku jatku osaltani. En ollut tästä järkyttynyt, sillä minusta on tuntunut teinistä saakka, että en tule hankkimaan lapsia (perheunelmani avoliiton aikaan olivat epätoivoisen feikkejä). Kaikki, mitä hän kertoi minulle syntymäpäiväni perusteella, piti niin paikkaansa. Minulle tuli todella outo ja epätodellinen olo, mutta hyvällä tavalla. Minusta tuntui, että tarvitsen nyt kaiken, mitä tuo nainen minulle kertoo. Tilanne oli kovin koskettava, koska olin tullut tekemään matkaa itseeni ja matka oli aivan pian ohi. Yksin New Yorkiin kolmeksi viikoksi. Miksi? Selittelin kaikenlaista, aloitin tämän blogin, perustelin itselleni ja muille. Totuus on, että minusta vain tuntui, että minun täytyy. Minulla vain oli tunne, että minun on lähdettävä yksin New Yorkiin kolmeksi viikoksi. Oli vain tunne. Kaikki muu on selittelyä, jotta en vaikuttaisi niin hullulta. Oli vain tunne ja tottelin sitä. Ja kuinka paljon se on tuonut onnea elämääni. Kun tuo mystinen nainen kertoi sielunkierrostani, että valaistun tässä maanpäällisessä elämässä, eikä minun tarvitse enää tulla takaisin, purskahdin itkuun. Helpotuksesta. Minulle tuli vain niin rauhallinen olo, kun ajattelin, että kaikki elämässäni tulee menemään hyvin. Minä valaistun. Saavutan onnen, saavutan rauhan. Eli kaikki tulee menemään juuri niin kuin pitää. Ja vaikka ei uskoisi astrologisiin juttuihin, niin onhan tämä silti meidän jokaisen viimeinen elämä. Joten nyt se on elettävä. Helppoa se ei ole. Mutta juuri siksi siitä tulee niin palkitsevaa. Uusi ystäväni muistutti minua siitä, että minulle rakkaat ihmiset eivät aina ymmärrä, että unelmien tavoittelu on minulle parhaaksi, koska he rakastavat minua. He haluavat minulle hyvän elämän, joten he toivovat, että en ottaisi riskejä. He haluavat estää kaatumiset, vaikka juuri kaatumalla opitaan. Ystäväni valmisteli minua siihen ajatukseen, että voin joutua satuttamaan rakkaitani, kun tavoittelen unelmiani. Minun tulisi kuitenkin muistaa, että vain olemalla aito tuon iloa myös muiden elämään. Ja päällimmäiseksi mieleeni jäi lause ”When you don’t do your thing, everything you do is fake.”.

Mutta mitä minä teen nyt? Pitäisikö minun oikeasti ottaa loparit, keskeyttää opinnot, jäädä kodittomaksi ja tulottomaksi, muuttaa kenties New Yorkiin? Universumi? Jelpi vähän? En tiedä, mitä pitää tehdä! Kävin viime viikolla katsomassa Amy Winehouse -dokumentin ja ahdistuin niin pahasti, että kotimatkalla itkin tunnin meren rannassa ennen kuin tulin kotiin nukkumaan. Amyn kohtalo suretti, ja ahdisti se miten häntä kohdeltiin. Nyt hehkutetaan neroksi, mutta ennen haukuttiin juopoksi. Ehkä suurin syy ahdistukselleni kuitenkin oli se, että tunnistin paljon juttuja. Minulla on samaa kipua kuin Amyllä. En toki ole vielä niin sekaisin, että vertaisi itseäni Amyyn! Mutta tarkoitan, että jokin osui syvälle. Minua ehkä ahdisti se, kun Amy sanoi, että hän vain halusi laulaa ja sitten hän saikin kaikkea skeidaa kaupanpäälle. Amy oli aito. Hän halusi laulaa ja lauloi. Ehkä minua ahdisti se, kun en itse pysty olemaan aito. Vielä.

Yritän nyt elää niin, että tekisin mahdollisimman paljon asioita, joista nautin. Tähän paras ystävänikin on kannustanut jo pidemmän aikaa. Tämä viikonloppu oli jo oikein onnistunut: työstin biisejä, sain yhden valmiiksi, näyttelin kameran edessä ja vietin aikaa mukavien innostavien ihmisten parissa. Kyllä kaikki vielä kääntyy parhain päin. Foxilta tulee juuri aivan käsittämätön teos ”Hirviöleffa: Haihurrikaani 3 – Ei helvetissä!”. Kesän telkkutarjonta on huikeaa. Eilen katsoin jonkun maailmanloppuleffan, jossa New York räjähteli liekkeihin ja tänään Isossa Omenassa lentelee haita… Onneksi sain loputkin matkavideoni valmiiksi, joten voin katsella vaikka niitä kaukoikävääni. Myös sinä olet tervetullut mukaan matkaan! 

Ellu <3

Supisuomalainen sunnuntai,

bussilla ajelua peltomaisemien halki, kesämekossa palelua ja eilisten sukujuhlien muistelua. Huomenna taas töihin.

Palasin New Yorkista Helsinkiin torstain ja perjantain välisenä yönä. Kotimatka alkoi hektisissä tunnelmissa, kun tosiaan välttämättä halusin ehtiä vielä kokea Mad Men -tourin ennen kotiin paluuta. Aloin keskiviikkoaamuna pakkaamaan ja huomasin siinä sitten kauhukseni, että matkalaukkuja oli vaikea saada kiinni, vaikka kuinka hyvin olin tetristä pelannut. Tajusin myös, että laukut painavat varmasti aivan liikaa. Olin ostanut aivan ihanan upean kauniin ison matkalaukun, sillä vanha laukkuni oli vain käsimatkatavaraksi hyväksyttävän kokoinen. Molemmat laukut kuitenkin nyt pullottivat ja painoivat syntisesti. No, eipä auttanut kuin lähteä kokeilemaan isolla painavalla kepillä jäätä. Tilasin taksin netistä, sillä Brooklynissä ei kulje keltaisia takseja siihen malliin, että kyydin voisi tuosta vain saada. Jäin kauhulla odottamaan, että onnistuiko tilaus ja tuleeko taksi. Puoli tuntia ennen tilaamani aikaa minulle soitettiin taksikeskuksesta, mutta en oikein tajunnut mitään. Ilmeisesti kuski oli jo alhaalla. Selitin, että en ole vielä valmis, sillä tilasin taksin kello yhdeksi. En tiedä, mistä saakka kuski on sitten laskuttanu, en tiedä uskallanko tarkistaa luottokorttilaskua… Seuraava mielenkiintoinen vaihe oli saada matkalaukut alas kolmannesta kerroksesta jyrkkiä, kallistuneita, kapeita, sata vuotta vanhoja rappusia alas. Onneksi sentään painovoima oli puolellani. Alimpaan asuntoon siirtyneet remppamiehet katselivat kummissaan, kun raahasin järkyttävällä kolinalla omaisuuttani alas. Ehdin kuitenkin hyvissä ajoin luggage strorageen. Paikka oli erittäin kämyinen, luulin että kyse olisi ollut jostain isosta visitor centeristä, mutta juu ei. Olin kuitenkin tyytyväinen, että sain laukkuni 20 dollarilla talteen kieroksen ajaksi. Lähdin kohti kierroksen aloituspaikkaa ja tilasin matkalla Starbucksista mansikkasmoothien. Mietin, etten voi lähteä takaisin Suomeen juuri nyt kun olen oppinut lausumaan nimeni amerikkalaisittain ymmärrettävästi eli li-tavua painottaen!

Kierrokselle sai pukeutua sarjan henkeen sopien! Jipii! Haluan kirjoittaa myöhemmin lisää Mad Men -kierroksesta, sillä se osoittautui matkani huipentumaksi. Ymmärrän nyt, miksi aikaisempi kierros peruuntui. Kaiken piti mennä juuri näin. Ja huipentuma ei sinällään liity Mad Meniin, vaikka suuri fani olenkin! Huipentuma liittyy siihen, että lähdin tekemään matkaa itseeni ja tuona iltapäivänä kiteytyi juuri se mitä hain. Kierroksen jälkeen minulla olikin jo kiire kentälle. Juoksin hakemaan laukut ja vahti soitti minulle taksin. Taksikeskuksessa haluttiin tietää numeroni ja nimeni, siinä sitten paniikissa spellaamaan. Menin odottamaan taksia ulos. Odotin. Odotin. Odotin ja mietin, että saivatko he nyt tietoni ylös oikein ja löytävätkö he tämän kämyisen paikan. Paniikki alkoi kasvaa. Tavallaan ei harmittaisi missata lentoa, mutta käytännössä se olisi todella iso ongelma. Lopulta ohitseni lipui taksi, jonka ikkunassa oli lappu, jossa luki nimi, joka muistutti hieman omaani. Vilkutin taksille ja pääsimme matkaan! Ruuhkaa oli, kuten arvelin. Matka kentälle kesti hieman yli tunnin. En taaskaan halua tietää paljon kyydille tuli hintaa. Päivä oli ollut kuuma ja olin tosi hikinen. Olin kentällä noin 2 ja puoli tuntia ennen lentoa eikä hikoiluani helpottanut huoli siitä, että kusahtaako homma jos en ole kentällä kolmea tuntia ennen. Kentällä ruuhkaa ei kuitenkaan ollut ja pääsin tekemään heti lähtöselvityksen. Iso matkalaukkuni painoin 24 kiloa eli kilon liikaa, mutta virkailija sanoi, että se on ok. Hän ihasteli kaunista laukkuani, kaikki ihastelevat! Se on kyllä upea, esittelen sitä yhdessä vlogijaksossani, niin näette ja ihastutte sitten! Käsimatkatavaralaukkuni kuitenkin painoi 14 kiloa, vaikka läppärin kanssa saa painaa vaan 10 kiloa! Panic panic panic. Virkailija sanoi, että ne päättää koneessa sitten, että saanko ottaa sen laukun sisään. 

Mietin, että koneessa tulee aina vilu, joten puin mekkoni alle farkut ja päälle collagepaidan ja toivoin, että laukkuni keveni 4 kiloa, jottei tule ongelmia. Kukaan ei kuitenkaan missään vaiheessa tarkistellut laukkuni painavuustilannetta, joten istuin helpottuneena paikalleni. Kohta kuitenkin tajusin, että unohdin ottaa matkustuspahoinvointilääkkeen ja lääke on ruumassa. Seitsemän tunnin lento sujui ihmeellisen nopeasti. Mielestäni torkahtelin vain hetkeksi, välillä heräsin ruokailuun, välillä katsoin leffan, välillä pidin taustalla Inceptionia kun nukuin. Ja yhtäkkiä oltiin perillä, oli taas aurinkoinen päivä, minua ärsytti, että koneeseen laitettiin valot päälle vaikka kehoni mielestä oli yö. Koneen laskeutuessa kehoni ei tajunnut miten päin se on, joten se nosti kurkkuuni oksennusta, joka ei onneksi yltänyt suuhun saakka. Niinpä alkoi torstaipäivä Saksassa Dusseldorfin lentokentällä huonovointisissa tunnelmissa. Jatkolentoon oli 7 tuntia. Odottelu oli tuskaista. Ei nettiä, ei latauspisteitä. Netistä olisi pitänyt maksaa 4e puolesta tunnista. Päätin mieluummin mököttää. Lopulta parin tunnin lento Suomeen sujui paremmin, kone oli pieni ja olin ikkunan vieressä. Tulli kiitti minua rehellisyydestäni ja toivotti hyvää kesää, kun olin seurannut punaista viivaa ja kertonut, että ostokseni ylittävät 430 euroa. Olin ajatellut lähteä lentokentältä uudella kehäratajunalla, mutta sitten tajusin, että se ei ole minulle yhtään kätevä. Joten palasin bussilla Sörnäisiin ja sieltä ratikalla kotiin. Onneksi oli arkiyö, niin mahtuin jättimäisine kimpsuineni juuri ja juuri bussiin ja oikein hyvin ratikkaan. Palasin kotiin ylläni kahden päivän hikoilut. Kissavahtini oli jättänyt avaimeni naapurilleni, joka tuli päästämään minut sisään. Simba katseli minua kummastellen. Koti tuntui oudolta. Simba tutki matkatavaroitani. Kaikki tuntui oudolta. Simba tuli kiehnaamaan ja nukkumaan viereeni. Nukuin 12 tuntia. Kävin kaupassa. Kaupunki on autio. On kylmä ja hiljaista. Vietimme Simban kanssa hänen 6-vuotissyntymäpäiväänsä. Seisoin asunnossani ja katselin ikkunasta ulos. Tuntui, etten kuulu tänne, tuntui että olen kasvanut ulos tästä. Yöllä heräilin tunnin välein. Joka kerta mietin, missä olen. Sydän hakkaa. Päätin jatkaa unia ja selvittää asian aamulla. Lopulta herätessäni neljältä päättelin, että asun täällä. Sitten en enää saanutkaan unta. Hoitelin aamupuuhia kolme tuntia, nostin repun selkään ja lähdin.

Olin järjestänyt äidilleni yllätysjuhlat hänen 50-vuotispäivän kunniaksi. Vaikka en ollut vielä halukas jättämään New Yorkia taakseni, odotin kuitenkin innolla näitä juhlia. Kun kutsuin sukuamme pirskeisiin, olin iloisesti yllättynyt, kuinka innoissaan kaikki olivat heti mukana. Ehdotin, että jokainen toisi lahjana jotain syötävää. Porukka alkoi heti suunnitella, mitä tuovat ja kaikki toivat niin paljon kaikkea! Pöytä oikein notkui antimista! Olin pyytänyt isää viemään äitiä viettämään lauantaipäivää ulos, niin me muut hiiviskelimme sillä aikaa heidän asuntoonsa. Yllätys oli äidille suuri kun hän palasi kotiin ja järkytyksen jälkeen hän myös ilahtui! Päivä oli todella upea, tuntui että kaikki olivat niin onnellisia. Halusin, että äiti saa kunnon juhlat, sillä hän on aina niin hyvä muille ja liian vaatimaton itsensä suhteen. Nyt on äidin vuoro olla päivänsankari! Äiti piti aina meille lapsille juhlia ja nyt viimeksi isälle 50-vuotisjuhlat, mutta hän ei aikonut pitää pirskeitä itsellensä! Ja millaisia tekosyitä! Minä ajattelin, että piru vie, elämässä ei ole koskaan liikaa juhlaa ja silti juhlia voi aina! Kun jokainen läheinen antoi oman panoksensa, niin saatiin kasaan mahtavat juhlat ilman, että kukaan joutui raatamaan selkä hiessä. Vaikka perheeni on kohdannut vaikeita aikoja, niin onneksi meillä on kuitenkin aina ollut iso ja tiivis suku tukena. Vaikka minua harmitti lähteä New Yorkista, on minulla täällä Suomessa niin paljon rakkaita ihmisiä, joita ilman en pärjäisi. Olen niin kiitollinen jokaisesta sukulaisestani ja ystävästäni.

Ellu <3