”When you don’t do your thing, everything you do is fake”

Smooth Sunday,

olen työstänyt koko viikonlopun biisiä, josta kirjoitin tänne aiemmin, ja nyt se on valmis!

Suomeen paluuni jälkeen olen tavannut paljon ystäviäni ja saanut muistella ääneen matkaani uudestaan ja uudestaan. Tuntuu, että jokaisella kerralla tajuan taas uusia asioita ja tunnen oudon johdatuksen jatkuvan yhä. Olin huolissani, että kun palaan arkeen, niin kaikki taika katoaa. Kuitenki huomaan, että se johdatus, jonka tunsin niin voimakkaana New Yorkissa, jatkuu yhä sitkeänä mutta ehkä hienovaraisempana. Perjantaina johdatuksen läsnäolo taas kirkastui, kun juttelin rakkaan ystäväni kanssa  aivan selvinpäin. (Meistä molemmista alkoi kyllä tuntua, että ehkä joku roiskautti tippoja lemonaadiimme.) En varmaan enää edes muista, mitä kaikkea tajusin, mutta olin aivan hurmoksessa. Kuin olisin ollut aivan hilkulla valaistua kokonaan. Mietin esimerkiksi, että kun en osannut ensimmäisenä iltana New Yorkissa avata oveani, niin se symboloi sitä, etten ole osannut avata ovia elämässäni. Ja olen aina syyttänyt lukkoja. Cierahan opasti minulle, miten lukko avataan, ei lukossa ollut vikaa. Minusta tuntuu, että opin matkallani avaamaan muitakin ovia. Ovia saa auki kun menee rohkeasti mukavuusalueen ulkopuolelle ja uskaltaa pyytää apua ja neuvoa. Ei pidä panikoitua, jos ovi ei aukea heti, ei pidä luovuttaa, ei pidä syyttää, pitää vain pyytää muilta apua uusiin lähestymistapoihin. Kun palasin Suomeen, enkä saanut ensimmäisenä arkiaamuna roskahuoneen ovea auki, vaan avaimeni jäivät jumiin. Syytin taas lukkoa. Huoltomies vetäisi avaimet kertaheitolla irti. Eli minulla on vielä opittavaa ovien avaamisessa. Mietin myös, että ehkä tuohon liittyi myös symboliikkaa siihen liittyen, että en osaa päästää irti, vaan jään helposti jumiin, ja jonkun toisen on riuhtaistava minut irti. Minun on muistettava, että avaimet ovat minulla, joten minun täytyy lopettaa lukkojen syyttäminen ja opetella avaamaan ovia.

Tajusin perjantai-iltana myös muita asioita. Kun minulle rakas ihminen viimeisimpien riitojemme yhteydessä parahti, että silloin kun hän alkoi seurustella kanssani, piti minusta tulla näyttelijä, olin syvästi loukkaantunut. Ajattelin tuolloin, että hän tarkoitti, että oli alkanut olemaan kanssani vain sen takia, että minusta piti tulla tähti. Mikä mulkku! Ajattelin, että hän tarkoitti, että hän on pettynyt ja etten kelpaa taviksena. Minuun sattui todella paljon, sillä toteutumattomat unelmani olivat erittäin arka paikka minulle. Olin itse hyvin pettynyt siihen, etten ollut saavuttanut unelmiani ja sitten kun tajusin, että pettyneitä on kaksi, tuli haavasta parantumattoman syvä. Toisaalta tuon riidan jälkeen sain polttoainetta, mutta se oli kylläkin vääränlaista. Minulle tuli tarve näyttää ja näpäyttää. En alkanut tekemään asioita rakkaudesta lajiin vaan ikäänkuin kostona. Sillä ei ole oikeastaan väliä, mitä hän oikeasti parahduksellaan tarkoitti. Minusta kuitenkin tuntuu nyt, että kyse oli siitä, että hän rakastui iloiseen Elinaan, joka loisti riemua, Elinaan joka halusi kiihkeästi näyttelijäksi ja kaikki näyttikin siltä, että hänestä voisi näyttelijä tulla. Mutta sitten Elina jäi jumiin. Tuon riidan aikoihin olin enää haamu itsestäni. Jostain syystä menetän itseni rakastuessani. Hän ei koskaan pyytänyt minua luopumaan unelmista vaan kannusti. Erotessammekin hän vielä tsemppasi minua tekemään ihan oikeasti kovasti töitä unelmieni eteen. Jostain syystä vain aloin parisuhteessa kadottaa itseni. Aloin pitää tavallista turvallista elämää tärkeämpänä kuin unelmiani. En enää tavoitellut omia unelmiani, koska ne eivät ehkä olleet realistisimmasta päästä. Halusin olla reilu puolisolleni ja hankkia kunnon ammatin. Tietysti reilua olisi ollut olla oma aito itsensä. Aloin unelmoida avioliitosta ja perheestä. Tai aloin tyytyä unelmaan avioliitosta ja perheestä. Hulluinta on, että tiesin kyllä, ettei hänelläkään kyseisiä unelmia ollut. Aloin unelmoida, että olen kiva vaimo, joka tukee miestään. En ajatellut enää minä vaan aina meJa näin minusta tuli onneton. Silloin en tietysti tajunnut, että olin onneton siksi, että en ollut se kuka olin, enkä tehnyt juttuja, joita halusin. Joten olin vain onneton ja erittäin kurja ihminen ja useasti syytin häntä omasta onnettomuudestani. Kun erosimme, en nähnyt tulevaisuudessani mitään, sillä kaikki unelmani olivat meidän unelmia eikä yksikään niistä ollut minun

11774842_10153471237824099_2062829557_n.jpg

Ihmisestä tulee kurja olento, jos hän ei saa olla, mitä on. Minä olen taiteilija. Minun on yhä vaikea sanoa tai kirjoittaa sitä. Minusta tuntuu, ettei minulla ole oikeutta kutsua itseäni taiteilijaksi. Tuntuu samalta kuin väittäisin olevani kuningas. Mutta olen onneton kaikkena muuna kuin taiteilijana. Olen jo pienenä lapsena selittänyt, että olen taiteilija. Koska aloin hävetä kutsumustani? Ei sen sanominen ole ylimielistä vaan rehellistä. Jos yritän kieltää sitä ja esittää muuta, tulen todella onnettomaksi ja teen kaikki ihmiset ympärilläni onnettomiksi kurjuudellani. Kukaan ei ole koskaan estänyt minua olemasta taiteilija. Paitsi minä itse. Enkä tajua miksi.

Vietin eilen kivan illan vanhan opiskelukaverin ja hänen kaverinsa kanssa. Kokeilimme green screen -hommia. Lähdin ihan extempore mukaan, kun kaveri kyseli facebookissa, että tulisiko joku malliksi. Minua jännitti mennä, mutta koska olen päättänyt, että teen mistä pidän, niin tämähän on nyt juuri sitä. Kohta huomasin, että johdatus oli taas voimakkaasti liikkeessä. Kaveri kertoi, että hän on päättänyt, että alkaa tekemään asioita, joita oikeasti haluaa. Hän haluaa kehittyä, eikä jämähtää, ja siinä ei auta muu kuin nousta ja tehdä! Meillä oli tosi hauskat kuvaukset ja tosi hauska ilta. Tuntui, että kaikki mitä juteltiin oli johdatukseni jatkoa. Kaverini ei muistanut tätä, mutta hän oli yhteisen opiskeluvuotemme jälkeen laittanut minulle viestiä, että voisin hakea näyttelemään Kotikatuun ja hän antoi kaikki tarvittavat yhteystiedot. Oikein tarjottiin tarjottimella. Mutta opiskelin tuolloin jalkaterapiaa (yksi oudoimmista plan B:stäni…) ja vastasin, että meillä on läsnäolopakkoa koulussa klo 8-16, joten ei pysty. Universumi on niin monta kertaa tarjonnut minulle juuri sitä mitä haluan, mutta olen aina keksinyt tekosyitä. En voi käsittää. Miksi? Kaikki nämä vuodet. Miksi olen kieltänyt itseni ja ollut onneton?

No, en kyllä vieläkään täysin uskalla heittäytyä. Kun kerroin aikaisemmin, että matkani sai kunnon loppuhuipennuksen, niin valaisen nyt tapahtumia tarkemmin. Mad Men -kierroksella oli lisäkseni vain yksi nainen, joka oli todella valovoimainen ja mukava, mutta ihmettelin, miksi hän kysyi syntymäpäivääni. Onko Jenkeissä ystävällistä kysyä ventovierailta heidän syntympäiväänsä? Hassua. Kun kierroksen päätteeksi jäimme kahdestaan osteribaariin, hän kertoi, että hän on tehnyt minusta numerologisen tulkinnan. Hän oli hyvin innoissaan, olen kuulemma todella vahva vitonen. En muista täysin kaikkea, enkä varmaan edes ymmärtänyt kaikkea oikein, mutta kuulemma minulla oli jotenkin samoja numeroita kuin Salvador Dalilla. Mieleeni jäi, että Dali ei koskaan saanut lapsia ja minunkin numeroni viittaisivat siihen, ettei suku jatku osaltani. En ollut tästä järkyttynyt, sillä minusta on tuntunut teinistä saakka, että en tule hankkimaan lapsia (perheunelmani avoliiton aikaan olivat epätoivoisen feikkejä). Kaikki, mitä hän kertoi minulle syntymäpäiväni perusteella, piti niin paikkaansa. Minulle tuli todella outo ja epätodellinen olo, mutta hyvällä tavalla. Minusta tuntui, että tarvitsen nyt kaiken, mitä tuo nainen minulle kertoo. Tilanne oli kovin koskettava, koska olin tullut tekemään matkaa itseeni ja matka oli aivan pian ohi. Yksin New Yorkiin kolmeksi viikoksi. Miksi? Selittelin kaikenlaista, aloitin tämän blogin, perustelin itselleni ja muille. Totuus on, että minusta vain tuntui, että minun täytyy. Minulla vain oli tunne, että minun on lähdettävä yksin New Yorkiin kolmeksi viikoksi. Oli vain tunne. Kaikki muu on selittelyä, jotta en vaikuttaisi niin hullulta. Oli vain tunne ja tottelin sitä. Ja kuinka paljon se on tuonut onnea elämääni. Kun tuo mystinen nainen kertoi sielunkierrostani, että valaistun tässä maanpäällisessä elämässä, eikä minun tarvitse enää tulla takaisin, purskahdin itkuun. Helpotuksesta. Minulle tuli vain niin rauhallinen olo, kun ajattelin, että kaikki elämässäni tulee menemään hyvin. Minä valaistun. Saavutan onnen, saavutan rauhan. Eli kaikki tulee menemään juuri niin kuin pitää. Ja vaikka ei uskoisi astrologisiin juttuihin, niin onhan tämä silti meidän jokaisen viimeinen elämä. Joten nyt se on elettävä. Helppoa se ei ole. Mutta juuri siksi siitä tulee niin palkitsevaa. Uusi ystäväni muistutti minua siitä, että minulle rakkaat ihmiset eivät aina ymmärrä, että unelmien tavoittelu on minulle parhaaksi, koska he rakastavat minua. He haluavat minulle hyvän elämän, joten he toivovat, että en ottaisi riskejä. He haluavat estää kaatumiset, vaikka juuri kaatumalla opitaan. Ystäväni valmisteli minua siihen ajatukseen, että voin joutua satuttamaan rakkaitani, kun tavoittelen unelmiani. Minun tulisi kuitenkin muistaa, että vain olemalla aito tuon iloa myös muiden elämään. Ja päällimmäiseksi mieleeni jäi lause ”When you don’t do your thing, everything you do is fake.”.

11780511_10153471182754099_1220835591_n.jpg

Mutta mitä minä teen nyt? Pitäisikö minun oikeasti ottaa loparit, keskeyttää opinnot, jäädä kodittomaksi ja tulottomaksi, muuttaa kenties New Yorkiin? Universumi? Jelpi vähän? En tiedä, mitä pitää tehdä! Kävin viime viikolla katsomassa Amy Winehouse -dokumentin ja ahdistuin niin pahasti, että kotimatkalla itkin tunnin meren rannassa ennen kuin tulin kotiin nukkumaan. Amyn kohtalo suretti, ja ahdisti se miten häntä kohdeltiin. Nyt hehkutetaan neroksi, mutta ennen haukuttiin juopoksi. Ehkä suurin syy ahdistukselleni kuitenkin oli se, että tunnistin paljon juttuja. Minulla on samaa kipua kuin Amyllä. En toki ole vielä niin sekaisin, että vertaisi itseäni Amyyn! Mutta tarkoitan, että jokin osui syvälle. Minua ehkä ahdisti se, kun Amy sanoi, että hän vain halusi laulaa ja sitten hän saikin kaikkea skeidaa kaupanpäälle. Amy oli aito. Hän halusi laulaa ja lauloi. Ehkä minua ahdisti se, kun en itse pysty olemaan aito. Vielä.

Yritän nyt elää niin, että tekisin mahdollisimman paljon asioita, joista nautin. Tähän paras ystävänikin on kannustanut jo pidemmän aikaa. Tämä viikonloppu oli jo oikein onnistunut: työstin biisejä, sain yhden valmiiksi, näyttelin kameran edessä ja vietin aikaa mukavien innostavien ihmisten parissa. Kyllä kaikki vielä kääntyy parhain päin. Foxilta tulee juuri aivan käsittämätön teos ”Hirviöleffa: Haihurrikaani 3 – Ei helvetissä!”. Kesän telkkutarjonta on huikeaa. Eilen katsoin jonkun maailmanloppuleffan, jossa New York räjähteli liekkeihin ja tänään Isossa Omenassa lentelee haita… Onneksi sain loputkin matkavideoni valmiiksi, joten voin katsella vaikka niitä kaukoikävääni. Myös sinä olet tervetullut mukaan matkaan! 

 

Ellu <3

Kommentit (2)
  1. Omasta suhteestani muistan sen miten helposti sitä vaipui sellaiseen ajatukseen, että olen tässä suhteessa aivan yksin. Miten pitää yrittää toimia toisesta huolimatta eikä hänen avullaan ja sellainen ajattelun tila vakiintui normaaliksi. Vaikka ilmeinen totuus on, että kyseessä on vuorovaikutussuhde, niin se jotenkin vain unohtui. Se unohtui, että toisen käytös vaikuttaa itseen ja päinvastoin ja se riippuu myös toisesta mitä saan elämstä ja suhteesta irti. Sitä vain kasasi itsensä päälle syyllisyyttä. Eli jos miehesi vaikka moitti sinua siitä, ettei sinusta tullut näyttelijää, niin ei hän voi moittia sinua yksipuolisesti sellaisesta, johon itsekin vaikuttaa ja tilanne on myös hänen syytään, jos tarvitsee syyllisiä hakea.

    1. Hei kiitos viestistäsi! En ole käynyt täällä blogissa kesän jälkeen. Nyt olisi kyllä taas paljon kirjoitettavaa, vaikka en ole matkustellutkaan ulkomailla! Tuli juuri tehtyä taas samanlaisia virheitä uudessa suhteessa, ja siksi palasin lukemaan tätä blogia, että olikos minulla jotain viisaita ajatuksia, joista voisin saada apua 😀

      Olet oikeassa tuossa, että parisuhteessa pitäisi olla kyse vuorovaikutuksesta. Senkään takia tuo suhde ei ollut hyvä meille kummallekaan. Joskus minua lohduttaa löytää enemmän syitä itsestäni kuin toisesta, koska silloin pääsen pois uhrin roolista, johon useasti itseni itken. Yritän miettiä, mitä voisin itse jatkossa tehdä toisin, etten joutuisi taas samanlaiseen tilanteeseen. Mutta juu, löysinpä itseni taas aikamoisesta liemestä 😀 Ehkä kirjottelen siitä tänne myöhemmin, kun olen selvinnyt alkujärkytyksestä.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *