Hyvän seikkailun tunnistaa toistuvista kauhunhetkistä?

Mukavampi maanantai,

tänään aion hengittää syvään. Sisään ja ulos. Sisään. Ulos. Ei enää turistiloukkuja, ei enää ruuhkissa istumista. Tänään aion vain olla. Toisin sanoen siirrellä kuvia ja videoita koneelle niska hiessä ja kyttyrässä. Matkan ensimmäiset päivät tuntuivat kaoottisilta kulttuuri- ja aikaeroshokin pyörteissä. Stressikäyrä huiteli pilvenpiirtäjien kattojen yli ja päässä soi ajatus ”Mitä hittoa olet mennyt tekemään, tällaista se on kun amatööri lähtee liikkeelle, et vaan osaa, sun pitäs vaan pysyä himassa”.

Heräsin keskiviikkona 17.6.15 aamuneljältä, hyvästelin Simbaelan ja lähdin bussipysäkille. Päätin ottaa mahdollisimman vähän kamoja mukaan ja ostaa sitten perillä ison matkalaukun ja shoppailla sen täyteen. No, minun mahdollisimman vähänkin oli kyllä aika paljon. Ensimmäiset tuskanhikipisarat nousivat kasvoilleni kun vaihdoin bussiin, joka vie lentokentälle. Se oli lähes täynnä. Löysin kuitenki istumapaikan, mutta jouduin istumaan sivuttain jalat käytävällä, jotta sain matkalaukun penkin eteen. Joka pysäkiltä tuli lisää ja lisää porukkaa sekä laukkuja. Luojan kiitos, että sain istua, vaikkakin epämukavasti. Aloin miettiä, että kun palaan Suomeen otan kyllä taksin, maksoi mitä maksoi.

Kauhunhetket olivat itseasiassa alkaneet jo tiistaina, kun tein netissä lähtöselvitystä. Ostin menopaluuliput maaliskuussa 523,07 eurolla. Mennessä lentäisin Finnairilla Berliiniin ja Berliinistä AirBerlinillä New Yorkiin. Takaisinpäin olisi vaihto Dusseldorfissa. No, en pystynyt tekemään netissä lähtöselvitystä kuin Berliiniin saakka. AirBerliinin nettisivut käskivät ottaa yhteyttä Finnairille. Soitin Finnairille ja hekin ihmettelivät, mutta neuvoivat, että minun täytyy tehdä Berliinissä paikan päällä loppumatkalle lähtöselvitys ja minun on itse huolehdittava, että siirrän laukun myös jatkolennolle. Stressin määrä oli aika hillitön. Vaihdolle oli aikaa neljä tuntia ja pelkäsin, että jos kone myöhästyy tai en löydä laukkua tai jotain. En minä osaa toimia lentokentillä! Kuitenkin kun vein laukkuni Helsinki-Vantaalla baggage drop -tiskille, niin virkailija yllätyksekseni kertoi, että laukku menee New Yorkiin saakka ja hän myös tulosti minulle boarding passin perille asti. Olin niin huojentunut! Kysyin vielä, että meneehän laukkuni VARMASTI Nyciin saakka.

Sitten päässäni alkoi soimaan kaikki mahdolliset newyorkbiisit ja taisin ottaa pari tanssiaskeltakin. Minut valtasi suunnaton ilo! Hymy levisi pitkin kasvojani ja aivot vaihtoivat lomamoodiin. Lentäessäni Berliiniin taisin nukkua. Lento kesti pari tuntia, kaikki sujui hyvin. Perillä en ihan tajunnut, mitä nyt pitää tehdä. Lopulta päätin, että olisi fiksua kysyä joltain virkailijalta. Hyvä että kysyin; minun piti transfer servicessä vielä leimata boarding passini. Luulin, että tiskin jälkeen jo noustaan koneeseen, mutta siitä päästiinkiin turvatarkastuksen läpi pieneen tilaan odottamaan lentokoneeseen nousua. Odotustilassa oli vain yksi vessa ja pikkunakkikioski. Mutta ennen kuin pääsin nauttimaan noista ylellisyyksistä, alkoi taas tuskanhiki virrata pitkin selkää. Minut napattiin turvatarkastuksessa verhojen taakse. Kaikki kamani pengottiin läpi ja minun kehoani taputeltiin ja hierottiin. Virkailijat puhuivat saksaa ja kysyin koko ajan ”Sorry?” sain vastaukseksi, että minusta ja tavaroistani etsitään räjähdysainejäämiä. Kuumotus oli kova, vaikka tiesin, ettei minussa pitäisi olla mitään räjähdysaineita. Pitäisi… Entä jos onkin. Miksi he epäilevät juuri minua? Onko joku laittanut minuun jotain ainetta? Joudunkohan vankilaan. Voi hitto! Miten voin todistaa, että olen syytön!?! Kanssani verhotussa tilassa oli nais- ja miesvirkailija. Mies tutki laukkujani ja nainen minua. Hän tunnusteli rintojani, kurkki hameeni alle ja pyyhki ihoani jollain lapulla ja lopulta täysin yllättäen nosti hamettani, vetäisi legginssien vyötäröstä ja sipaisi lapulla vyötärönauhan alta. Tiesin, että tämä kaikki on omaksi parhaakseni, on tärkeää että lentokentillä ollaan tarkkoja. Silti tunsin oloni hyvin nöyryytetyksi ja kajotuksi. Minulle tuli todella kurja olo, lähes pidättelin itkua.  Kuin olisin joutunut huonoon saksalaiseen pornoelokuvaan. Ostin nakkikioskilta paprikasipsejä ja istuin murjottamaan. 

Perillä New Yorkissa minua jännitti maihinnousu, koska pari vuotta sitten meitä haastatteli erittäin äkäinen virkailija. En kestä nyt enää yhtään negatiivista energiaa! Tällä kertaa pääsin kuitenkin jollekkin automaatille, koska en ollut ensikertalainen. Automaatilla piti vastata kysymyksiin, antaa sormenjäljet ja kuva naamasta. Sitten piti hakea laukku. Ja taas hikeä pintaan. Laukkuhihnalla oli kunnon kaaos, eikä minun laukkuani missään. Aloin miettiä, että mitä jos laukkuni jäikin Berliiniin. Siellä se nyt nököttää. Jos minun sittenkin olisi pitänyt hakea se itse. Panic panic panic. Lopulta juuri ennen hermoromahdusta löysin laukkuni ja sitten oli vuorossa armoton jonotus vielä jonkun tarkastuksen läpi. Virkailija toivotti minut tervetulleeksi Yhdysvaltoihin ja minä ja laukkuni pääsimme New Yorkiin!!! Päätin ottaa suosiolla heti taksin, sillä nyt en millään olisi kestänyt mitään metrobussiseikkailuja. No, taksissa kuski sanoi, että toivottavasti sulla on kirja mukana, tästä tulee piiiitkä matka, welcome to new york! Oli kyllä pitkä matka tuijottaa mittaria ja tuntea, kuinka kukkaro kevenee. Ja eniten kuumotti se, että kello lähestyi jo iltaseitsemää. Olin kertonut Cieralle, jonka luona asustan Airbnb:n kautta, että kone laskeutuu neljältä. Yritin lentokentällä koko ajan tekstata ja kertoa, mikä tilanne, mutta iPhoneni ei löytänyt minkään sortin verkkoja. Ciera joutui lähtemään töistä antamaan minulle avaimet ja palaamaan töihin, joten hitto miten hankala tilanne! KUUMOTUS. Sitten kuski ei löytänyt millään oikeaa osoitetta. Hän ystävällisesti lähti kyselemään ohikulkijoilta ja kaupoista neuvoa ja mittari iloisesti raksuttaa ja minulla meinaa seota pää. Lopulta joku nainen avaa taksin oven ja minä olen turvassa! Se oli Ciera! Ciera olikin luojan kiitos saanut kaikki viestini. Maksoin verta itkien taksikuskille veroineen tippeineen 70 dollaria ja Ciera saattoi minut huoneeseeni, esitteli talon, antoi avaimet ja lähti kiireen vilkkaa takaisin töihin. 

Ah. Vihdoin perillä. Ihanaa. No, mutta kauhunhetken jatkuivat vielä ennen levolle pääsemistä. Lähdin käymään kaupassa. Kun tulin takaisin ulko-ovelle, huomasin etten osaa avata ovea. En osaa avata ovea. Kyllä. Ensinäkään en tajua näitä nuppeja, että mihin suuntaan niitä kuuluu pyörittää. Avainkin pyörii lukossa mihin suuntaan tahansa. Yritän vaikka mitä yhdistelmiä ja väkivaltaa, mutta ei. En pääse sisään. Olen ostosteni kanssa yksin ulko-oven takana Brooklynissä, koska en saa hiton ovea auki! Paniikki alkoi kasvaa, epätodellinen olo laski päästä jalkoihin saakka. Ei jumalauta. Yritän pyytää ohikulkijoita apuun, mutta eivät he tietenkään uskalla. Hullu muija houkuttelee ”Hei sinä tulla auttamaan, ovi ei saada auki”. Kaksi nuorta naista uskaltautuivat auttamaan, mutta hekään eivät saaneet ovea auki. Joten ovessa on pakko olla vikaa, en minä ole niin urpo. Tytöt käskivät soittaa Cieralle ja ajattelin, että uskallan soittaa, koska ove on selvästi jumissa. Ciera vastasi, että ovat juuri tulossa Daven kanssa ja näkivätkin minut kun ajoivat ohi parkkeeraamaan autoa. Mietin, mitäköhän he olivat nähneet ja mitäköhän ajatelleet… Ciera opasti minulle, miten ovi avataan. Avain vasemmalle ja nuppia kierrätään vastapäivää ja sitten vedetään kovaa. 

Että hyvin alkoi Ellun suuri seikkailu!

Seuraavana päivänä eli torstaina 18.6. ajattelin että nyt rauha maassa ja hiljalleen asettaudun tänne. Mitä vielä. Kun kävin kuvaamassa videota Times Squarella, niin loistava lipunmyyjä sai minut ostamaan suunnitelmieni vastaisesti supersightseeingtour-lipun, joka pitää käyttää 72 tunnin sisällä. Niinpä ensimmäiset päiväni ovat pyörineet tuon kirotun lipun ympärillä järkyttävissä ruuhkissa ja turistimassojen puristuksessa. Joten nyt turistivelvollisuudet suoritettuani aion levähtää. Verenpaineen ja mielenterveyden häiriöistä huolimatta reissu on ollut tähän saakka aivan mahtava! Päätin nyt vain aluksi jakaa mitä pelkotiloja onnistuin kokemaan. Mainitsen vielä, että näin ensimmäisenä yönä unta, että Cieran kissa Billie tippui ikkunasta, jonka olin jättänyt auki. Urpoilut jatkuivat vielä unissakin! Aluksi mietin että ei hitto, miksi tulin tänne, ei tästä tule yhtään mitään ja että kolme viikkoa! Mutta nyt kun olen oppinut avaamaan ovia niin homma sujuu! Kulttuurishokki ylipäätään on ollut kyllä melkoinen. Kaikki hommat toimivat ihan eri tavalla ovennupeista sosiaalisiin tapoihin. Ja jetlag. Se painaa yhä. Mutta I’m happy to be here ja nyt aloitan hitaan nautiskelun kolmen viikon kodissani Park Slopessa, Brooklyn, New York.

img_5449.jpg

 

Ellu <3

 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *