Sweet home

Supisuomalainen sunnuntai,

bussilla ajelua peltomaisemien halki, kesämekossa palelua ja eilisten sukujuhlien muistelua. Huomenna taas töihin.

Palasin New Yorkista Helsinkiin torstain ja perjantain välisenä yönä. Kotimatka alkoi hektisissä tunnelmissa, kun tosiaan välttämättä halusin ehtiä vielä kokea Mad Men -tourin ennen kotiin paluuta. Aloin keskiviikkoaamuna pakkaamaan ja huomasin siinä sitten kauhukseni, että matkalaukkuja oli vaikea saada kiinni, vaikka kuinka hyvin olin tetristä pelannut. Tajusin myös, että laukut painavat varmasti aivan liikaa. Olin ostanut aivan ihanan upean kauniin ison matkalaukun, sillä vanha laukkuni oli vain käsimatkatavaraksi hyväksyttävän kokoinen. Molemmat laukut kuitenkin nyt pullottivat ja painoivat syntisesti. No, eipä auttanut kuin lähteä kokeilemaan isolla painavalla kepillä jäätä. Tilasin taksin netistä, sillä Brooklynissä ei kulje keltaisia takseja siihen malliin, että kyydin voisi tuosta vain saada. Jäin kauhulla odottamaan, että onnistuiko tilaus ja tuleeko taksi. Puoli tuntia ennen tilaamani aikaa minulle soitettiin taksikeskuksesta, mutta en oikein tajunnut mitään. Ilmeisesti kuski oli jo alhaalla. Selitin, että en ole vielä valmis, sillä tilasin taksin kello yhdeksi. En tiedä, mistä saakka kuski on sitten laskuttanu, en tiedä uskallanko tarkistaa luottokorttilaskua… Seuraava mielenkiintoinen vaihe oli saada matkalaukut alas kolmannesta kerroksesta jyrkkiä, kallistuneita, kapeita, sata vuotta vanhoja rappusia alas. Onneksi sentään painovoima oli puolellani. Alimpaan asuntoon siirtyneet remppamiehet katselivat kummissaan, kun raahasin järkyttävällä kolinalla omaisuuttani alas. Ehdin kuitenkin hyvissä ajoin luggage strorageen. Paikka oli erittäin kämyinen, luulin että kyse olisi ollut jostain isosta visitor centeristä, mutta juu ei. Olin kuitenkin tyytyväinen, että sain laukkuni 20 dollarilla talteen kieroksen ajaksi. Lähdin kohti kierroksen aloituspaikkaa ja tilasin matkalla Starbucksista mansikkasmoothien. Mietin, etten voi lähteä takaisin Suomeen juuri nyt kun olen oppinut lausumaan nimeni amerikkalaisittain ymmärrettävästi eli li-tavua painottaen!

Kierrokselle sai pukeutua sarjan henkeen sopien! Jipii! Haluan kirjoittaa myöhemmin lisää Mad Men -kierroksesta, sillä se osoittautui matkani huipentumaksi. Ymmärrän nyt, miksi aikaisempi kierros peruuntui. Kaiken piti mennä juuri näin. Ja huipentuma ei sinällään liity Mad Meniin, vaikka suuri fani olenkin! Huipentuma liittyy siihen, että lähdin tekemään matkaa itseeni ja tuona iltapäivänä kiteytyi juuri se mitä hain. Kierroksen jälkeen minulla olikin jo kiire kentälle. Juoksin hakemaan laukut ja vahti soitti minulle taksin. Taksikeskuksessa haluttiin tietää numeroni ja nimeni, siinä sitten paniikissa spellaamaan. Menin odottamaan taksia ulos. Odotin. Odotin. Odotin ja mietin, että saivatko he nyt tietoni ylös oikein ja löytävätkö he tämän kämyisen paikan. Paniikki alkoi kasvaa. Tavallaan ei harmittaisi missata lentoa, mutta käytännössä se olisi todella iso ongelma. Lopulta ohitseni lipui taksi, jonka ikkunassa oli lappu, jossa luki nimi, joka muistutti hieman omaani. Vilkutin taksille ja pääsimme matkaan! Ruuhkaa oli, kuten arvelin. Matka kentälle kesti hieman yli tunnin. En taaskaan halua tietää paljon kyydille tuli hintaa. Päivä oli ollut kuuma ja olin tosi hikinen. Olin kentällä noin 2 ja puoli tuntia ennen lentoa eikä hikoiluani helpottanut huoli siitä, että kusahtaako homma jos en ole kentällä kolmea tuntia ennen. Kentällä ruuhkaa ei kuitenkaan ollut ja pääsin tekemään heti lähtöselvityksen. Iso matkalaukkuni painoin 24 kiloa eli kilon liikaa, mutta virkailija sanoi, että se on ok. Hän ihasteli kaunista laukkuani, kaikki ihastelevat! Se on kyllä upea, esittelen sitä yhdessä vlogijaksossani, niin näette ja ihastutte sitten! Käsimatkatavaralaukkuni kuitenkin painoi 14 kiloa, vaikka läppärin kanssa saa painaa vaan 10 kiloa! Panic panic panic. Virkailija sanoi, että ne päättää koneessa sitten, että saanko ottaa sen laukun sisään. 

Mietin, että koneessa tulee aina vilu, joten puin mekkoni alle farkut ja päälle collagepaidan ja toivoin, että laukkuni keveni 4 kiloa, jottei tule ongelmia. Kukaan ei kuitenkaan missään vaiheessa tarkistellut laukkuni painavuustilannetta, joten istuin helpottuneena paikalleni. Kohta kuitenkin tajusin, että unohdin ottaa matkustuspahoinvointilääkkeen ja lääke on ruumassa. Seitsemän tunnin lento sujui ihmeellisen nopeasti. Mielestäni torkahtelin vain hetkeksi, välillä heräsin ruokailuun, välillä katsoin leffan, välillä pidin taustalla Inceptionia kun nukuin. Ja yhtäkkiä oltiin perillä, oli taas aurinkoinen päivä, minua ärsytti, että koneeseen laitettiin valot päälle vaikka kehoni mielestä oli yö. Koneen laskeutuessa kehoni ei tajunnut miten päin se on, joten se nosti kurkkuuni oksennusta, joka ei onneksi yltänyt suuhun saakka. Niinpä alkoi torstaipäivä Saksassa Dusseldorfin lentokentällä huonovointisissa tunnelmissa. Jatkolentoon oli 7 tuntia. Odottelu oli tuskaista. Ei nettiä, ei latauspisteitä. Netistä olisi pitänyt maksaa 4e puolesta tunnista. Päätin mieluummin mököttää. Lopulta parin tunnin lento Suomeen sujui paremmin, kone oli pieni ja olin ikkunan vieressä. Tulli kiitti minua rehellisyydestäni ja toivotti hyvää kesää, kun olin seurannut punaista viivaa ja kertonut, että ostokseni ylittävät 430 euroa. Olin ajatellut lähteä lentokentältä uudella kehäratajunalla, mutta sitten tajusin, että se ei ole minulle yhtään kätevä. Joten palasin bussilla Sörnäisiin ja sieltä ratikalla kotiin. Onneksi oli arkiyö, niin mahtuin jättimäisine kimpsuineni juuri ja juuri bussiin ja oikein hyvin ratikkaan. Palasin kotiin ylläni kahden päivän hikoilut. Kissavahtini oli jättänyt avaimeni naapurilleni, joka tuli päästämään minut sisään. Simba katseli minua kummastellen. Koti tuntui oudolta. Simba tutki matkatavaroitani. Kaikki tuntui oudolta. Simba tuli kiehnaamaan ja nukkumaan viereeni. Nukuin 12 tuntia. Kävin kaupassa. Kaupunki on autio. On kylmä ja hiljaista. Vietimme Simban kanssa hänen 6-vuotissyntymäpäiväänsä. Seisoin asunnossani ja katselin ikkunasta ulos. Tuntui, etten kuulu tänne, tuntui että olen kasvanut ulos tästä. Yöllä heräilin tunnin välein. Joka kerta mietin, missä olen. Sydän hakkaa. Päätin jatkaa unia ja selvittää asian aamulla. Lopulta herätessäni neljältä päättelin, että asun täällä. Sitten en enää saanutkaan unta. Hoitelin aamupuuhia kolme tuntia, nostin repun selkään ja lähdin.

Olin järjestänyt äidilleni yllätysjuhlat hänen 50-vuotispäivän kunniaksi. Vaikka en ollut vielä halukas jättämään New Yorkia taakseni, odotin kuitenkin innolla näitä juhlia. Kun kutsuin sukuamme pirskeisiin, olin iloisesti yllättynyt, kuinka innoissaan kaikki olivat heti mukana. Ehdotin, että jokainen toisi lahjana jotain syötävää. Porukka alkoi heti suunnitella, mitä tuovat ja kaikki toivat niin paljon kaikkea! Pöytä oikein notkui antimista! Olin pyytänyt isää viemään äitiä viettämään lauantaipäivää ulos, niin me muut hiiviskelimme sillä aikaa heidän asuntoonsa. Yllätys oli äidille suuri kun hän palasi kotiin ja järkytyksen jälkeen hän myös ilahtui! Päivä oli todella upea, tuntui että kaikki olivat niin onnellisia. Halusin, että äiti saa kunnon juhlat, sillä hän on aina niin hyvä muille ja liian vaatimaton itsensä suhteen. Nyt on äidin vuoro olla päivänsankari! Äiti piti aina meille lapsille juhlia ja nyt viimeksi isälle 50-vuotisjuhlat, mutta hän ei aikonut pitää pirskeitä itsellensä! Ja millaisia tekosyitä! Minä ajattelin, että piru vie, elämässä ei ole koskaan liikaa juhlaa ja silti juhlia voi aina! Kun jokainen läheinen antoi oman panoksensa, niin saatiin kasaan mahtavat juhlat ilman, että kukaan joutui raatamaan selkä hiessä. Vaikka perheeni on kohdannut vaikeita aikoja, niin onneksi meillä on kuitenkin aina ollut iso ja tiivis suku tukena. Vaikka minua harmitti lähteä New Yorkista, on minulla täällä Suomessa niin paljon rakkaita ihmisiä, joita ilman en pärjäisi. Olen niin kiitollinen jokaisesta sukulaisestani ja ystävästäni.

Ellu <3