Y niinkuin yksinäisyys – Y niinkuin ystävät

Karvas keskiviikko,

kävelen vastavirtaan laituria pitkin. Olen tullut ulos junasta, joka lähtee muutaman minuutin päästä Turkuun. Väistelen junaan kiiruhtavia matkustajia ja mietin, että elokuvasta on kadonnut kertojan ääni.

Olen elänyt yksin kohta kaksi vuotta. Tai no kaksin kissan kanssa. Sitä ennen elin avoliitossa viisi vuotta, joista kolme viimeisintä kissaperheenä. Sitä ennen elin melkein vuoden parhaan ystäväni kämppiksenä opistolla Ylöjärvellä. Sitä ennen elin 19 vuotta perheeni kanssa suuren sukumme ympäröimänä Kaarinassa. Nyt olen yksin suurkaupungissa.

Kertojan ääni katosi kun paras ystäväni jäi junaan, enkä voinut enää kommentoida kaikkea ääneen, niinkuin olen tehnyt neljän päivän aikana, kun hän oli luonani. Olen kyllä jo tottunu elämään yksin ja nautinkin siitä. Kuitenkin, kun viettää paljon aikaa seurassa, niin sen jälkeen yhtäkkiä yksin oleminen tuntuu kuin olisi menettänyt jonkin aistin. Kun paras ystäväni jäi junaan ja minä tulin ulos, valtasi minut surkea olo: Tässä on elämäni. Laahustan yksin Helsingissä, vaikka kaikki juureni ovat 200 kilometrin päässä. 

Mutta kun en minä kuitenkaan ole yksinäinen. Enkä halua muuttaa takaisin Turkuun päin. Elämäni on kuitenkin näinä seitsemänä vuotena rakentunut Helsinkiin. Oma elämäni. Voin elää täällä itseni näköistä elämää. Turussa on vain menneisyys. Toki siellä ovat myös rakkaat läheiset ihmiset. Tarvitsen kuitenkin paljon omaa tilaa. Tulen paremmin toimeen perheeni ja sukuni kanssa, kun välissä on reippaasti kilometrejä. Ja pidän lähtemisestä ja palaamisesta. Pidän kaipaamisesta. Olen luonteeltani hieman melankolinen ja tarvitsen tietynlaista surumielisyyttä ollakseni luova. Joskus tunnen oloni yksinäiseksi, mutta se on sellaista angstia, kun tuntuu ettei kukaan voi ymmärtää minua. Sillä hetkellä kukaan ei voi auttaa, sillä olen yksin omassa päässäni. Oikeasti minulla on ihania ystäviä, jotka ymmärtävät minua. Minulla on paljon ihania ystäviä myös Helsingissä, aivan korvaamattomia. En osaa edes ajatella, millaista olisi olla yksinäinen sellaisella tavalla, että ihan oikeasti ei ole elämässä läheisiä ihmisiä. 

Tänään totuttuani hiljaisuuteen, olen pyrkinyt taas nauttimaan yksinolosta. Kirjoitin yhden biisin loppuun, kävin lenkillä ja istahdin kirjoittamaan tätä postausta. Tuleva matka New Yorkiin jännittää jo. Siihen ei ole enää edes kuukautta! Olen innoissani, mutta samalla hieman kauhuissani! Olenkin miettinyt, kuinka usein sabotoimme unelmiamme, koska pelkäämme onnellisuutta? Tosiaan onnellisuus voi pelottaa. Onhan se nyt todella voimakas tunne! Itseäni ehkä pelottaa onnellisuudessa se, että mitä jos se onkin tylsää? Ja eihän se voi olla pysyvä tila, joten mitä sitten sen jälkeen? Sitten tarvitsee aina vahvempia annoksia? Onneksi olen alkanut muuttua siihen suuntaan, että tahdon uskaltaa kohti unelmaa. 

Lopuksi kuva yhdestä lempipaikastani Helsingin vanhassa kaupungissa. Toin tänään parhaan ystäväni tänne voimapaikkaani. Kuvan alareunaan tarttui jokin valoilmiö. Haluan uskoa, että kuvaan tarttui positiivista energiaa!

img_4872.jpg

Ellu <3

 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *