Musta tuntuu, että kehoni saa liikaa endorfiinia. Eihän kukaan voi olla näin happy-happy-joy-joy koko aikaa, vai voiko? Tilanne on mulle aivan uusi. Olen viettänyt nyt suhteellisen draamatonta parisuhdearkea hyvän tovin, enkä tiedä, mitä aivojeni kuuluu tehdä tällä kaikella vapautuvalla kapasiteetilla. Tietysti energiaa menee sen miettimiseen, että ”aaa, onpas toi yksi kyllä edelleenkin niin kiva tyyppi”, mutta en ole tottunut tällaiseen tilanteeseen, missä ei tarvitse koko ajan arvailla toisen mietelmiä vaan pystyn jo luottamaan siihen, että vielä viikon ja jopa kuukaudenkin päästä se on siinä vieressä. Varovaisesti ajatukset on jo harhautunut pidemmällekin tulevaisuuteen, mutta koitan pysyä vielä sellasessa carpe diem –moodissa.

Yhtenä sellaisena hetkenä, kun yritin estää ajatuksia luisumasta liian kauas, aloin miettimään viime kevättä. Sillon todella olin ns. haku päällä ja tuntuu, että eteen sattui jos jonkinmoista vipeltäjää. Sen lisäksi pohdin vielä vanhoja keissejä ja kävin epätoivosilla treffeillä. Aloin olla tosi väsynyt koko touhuun ja joka toinen päivä kirosin Tinderin alimpaan helvettiin ja joka toinen päätin vielä kerran yrittää. Vapun jälkeen olin maailman historian huonoimmilla treffeillä ja totesin, että nyt saa riittää. Hankin ne 30 kissaa ja elän elämäni onnellisena niiden kanssa loppuun asti. Helatorstaina menin kaverille brunssille ja kaikki muut paikallaolijat olivat pariskuntia. Ja osalla oli lapsia. Ja jotta tilanne olisi ollut mulle mahdollisimman epämukava, niin yksi kaveri lohkaisi vielä erittäin huonon läpän siitä, että mä olin siellä yksin. Kun pääsin kotiin, kuuntelin vihaista musiikkia ja itkin. Että ei tän näin pitänyt mennä ja että tällaistäkö tämä sitten on koko loppuelämän. Ja vaikka epätoivon hetkiä on tässä elämän aikana koettu pienempiä ja isompia tämän saman aiheen äärellä, niin voin sanoa, että toi oli kyllä täydellinen low point. Mutta sitten. Seuraavana päivänä lähdin työkavereideni kanssa ulos, vähän sillein ”maailma loppuu tänään” -meiningillä. Ja kappas. Sillä matkalla ollaan edelleen ihan super ihanan tyypin kanssa.

Olin unohtanut nämä hetket täydellisesti ja niiden muistaminen toi jotain sellaista outoa rauhaa koko elämän ajatteluun. Jos olisin silloin helatorstaina itkeskellessäni arvannut, että seuraavana päivänä tapaan tulevan poikaystäväni, olisin varmaan piristynyt. Toisaalta, jos en olisi ollut niin pohjalla, niin en ehkä olisi ollut niin hanakasti tutustumassa uusiin ihmisiin. Ehkä mun on pakko alkaa uskomaan johonkin kohtaloon. Siihen, että hyvät tyypit lopulta löytää ne hyvät tyypit.

Pahoittelut siitä, että kirjoitus on tällasta ajatusoksennusta. Syytän tätä onnimössöä aivoissa. Koska olo on vaan koko ajan tää: