Syvissä vesissä

Nyt vuorossa diippiä ja henkilökohtaista shittiä.

Olen viime aikoina ajatellut paljon isoja asioita. Mennyttä kesää, kantasoluluovuttamista ja pieniä sairaita lapsia sekä omaa tulevaisuutta. Olen uiskennellut välillä todella syvissä vesissä ja välillä taas syvyyden muuttuessa uhkaavaksi pakottanut itseni pulpahtamaan pintaan vaarallisen nopeasti. Nyt päässä päällimäisenä pyörii ajatukset siitä, kun hyvä ystävä saa lapsen.

En ole koskaan ollut erityisen lapsirakas ihminen. Silti ne pikku pallerot, varsinkin omat kummilapset ja muutkin ystävien lapset ovat vallan hurmaavia tyyppejä! Tällä hetkellä läheisistä ystävistäni kolme on raskaana ja kaksi on vastikään synnyttänyt, ties kuinka moni harkitsee lisääntymistä. Ilmeisesti tämä on sitten se lastentehotuotantoikä. Ja jatkuvasti kaiken sen ilon ja onnen ja myötäelämisen läpi tunkee päähäni vain yksi ajatus: miksi nuo, mutten minä?

En tiedä haluanko varsinaisesti sen vauvan. Haluan lähinnä kokea raskauden ja sen ehdottoman rakkauden, jota äidit ilmeisesti lapsiaan kohtaan tuntevat. Haluan kokea sen, mitä minulla ja omalla äidilläni on siltä toiseltakin puolelta. Viime aikoina olen päätynyt tulokseen, että näistä seuraa ilmeisesti myös se, että haluan sen vauvan. Vielä muutama vuosi sitten ajattelin, että mikäli vahinko sattuu, haluan ehdottomasti abortin. Enää en todellakaan ole samaa mieltä, mutten ehdoin tahdoin etsikään vahinkoja.

Vierestä olen seurannut useamman ystävän sinnikästä yritystä päätyä äidiksi ja isiksi. Tie ei kaikilla ole ollut helppo ja vaikken koskaan voi kuvitella heidän tuntemuksiaan, on myötäeläminen ollut vahvaa. Tuntuu musertavalta ajatus siitä, kuinka monta ylämäkeä tässä itse on vielä kavuttavana, ennen kuin oma vuoroni vihdoin tulee. Tärkeimpänä tässä nyt olisi varmaan se kumppanin löytäminen, en toistaiseksi osaa kuvitella itseäni kasvattamassa lasta yksin. Sen jälkeen pitäisi löytää se oikea hetki ja elämäntilanne hankkia vauva ja alkaa yrittää. Sen jälkeen pitäisi vielä onnistua siinä yrittämisessä. Viimeiset kaksi kohtaa tuntuvat suorastaan utopistisilta ajatuksilta, ensimmäisen kohdan suhteen yritys on kova. Aina välillä onkin pakko palauttaa itseään maan pinnalle ja antaa henkiset litsarit molemmille poskille: vielä on elämää kosolti edessä.

Jottei blogin teema nyt aivan täysin lähtisi vollotuksen ja nillityksen polulle, on myönnettävä, että enitenhän tässä v*tuttaa se, etten minä olen tämän kolmikon keskimmäisenä:

2.w529.h352.2x.gif

 

Nyt te siellä ruudun toisella puolella! Iskevätkö nuo pienet kuolaavat kakkamonsterit teihin? Ja miten niitä oikeesti nyt sitten päästään hankkimaan?

Kommentit (5)
  1. Tämä on kyllä ajatuksia ja tunteita herättelevä aihe. Itse täytin juuri 27 vuotta, olen elänyt käytännössä koko elämäni sinkkuna (muutaman kuukauden kestäneitä satunnaisia tapailukuvioita lukuunottamatta) ja silti aina tiennyt haluavani joskus perheen ja lapsia. Miestä ”etsiessäni” olen kerta toisensa jälkeen todennut olevani mieluummin sinkku kuin huonossa parisuhteessa tai seurassa, jossa en todella viihdy. Ajattelin aina myös niin, että sitten kun sopiva kumppani löytyy, perheen perustaminen sujuu jotenkin ”luonnollisesti”. Vähitellen mieleen hiipi pelottava ajatus; mitä jos en löydäkään ihmistä, jonka seurassa olo on hyvä ja jonka kanssa tulevaisuuden haaveet menevät sopivasti yhteen? Mitä jos en ehdikään saamaan lapsia, vaan huomaan jossain vaiheessa olevani liian vanha? En oikeastaan vakavasti koskaan ajatellut lapsen hankkimista yksin, enkä toisaalta todellakaan halua lasta kenen tahansa satunnaisen tuttavan kanssa.
    No, tällä hetkellä elän uusien ajatusten ja myös pelkojen kanssa. Olen seurustellut nyt muutaman kuukauden aivan ihanan (netissä tavatun) miehen kanssa, ja ensimmäistä kertaa elämässäni homma vaikuttaa vakavalta -molempien mielestä. Olemme ohimennen keskustelleet yhteisestä tulevaisuudesta; asunnoista, lapsista, lasten kasvatuksesta jne. Kumpikin tietää ettei nuo jutut ole vielä ajankohtaisia, mutta hämmentävän yksimielisiä olemme asioista toistaiseksi olleet. Tämähän herättää tietysti uusia kysymyksiä lapsiin ja perheen perustamiseen liittyen. Jonkinlainen pohdinta tuntuu aina olevan käynnissä 😉 Ehkäpä yritän vain elää hetkessä, tehdä päätöksiä sen mukaan mikä nyt tuntuu oikealta, ja antaa tulevaisuuden muovautua siinä samalla, liikoja murehtimatta. Hmph, helpommin sanottu kuin tehty…

  2. Mä haluaisin, mutta ne miehet joiden kanssa olen seurustellut ei  ole halunneet lapsia. En oo vielä tehnyt tästä kynnyskysymystä nykyisen kanssa, mutta jossain vaiheessa se kai täytyy tehdä. Ikävää että ikä alkaa tulla kohta vastaan.. Pelkään ehkä eniten sitä, että neljänkympin tienoilla tulee ero, mies etsii nuoremman ja perustaa perheen ja minä elän lapsettomana ilman omaa haluani.

    Mut mä olen ratkaissut osan ongelmaa olemalla niin hyvä täti, kun siskojen ja ystävien lapsille voin olla. Se on ehkä murusia omaan äitiyteen verrattuna, mutta rakkautta sekin on <3

    1. Ja vähänkö ärsyttää työkavereiden, pomon, kavereiden ja perheen varovaiset, tökeröt, suorat ja epäsuorat kysymykset siitä joko niitä lapsia tulee.. Ihan kuin se olisi vain minusta kiinni! tai ihan kuin niitä lapsia kannattaa jonku ollaan tunnettu pari kuukautta tyypin kanssa tehdä..

      Varsinkin -13 kesä, kun oli kipeä ero takana ja kaikki ennusti et ”kohta sulla on mies ja lapsi tuloillaan” teki ihan saakelin kipeää. Mullahan nimenomaan ei enää ollut sitä miestä ja lapsihaaveetkin sai samalla kadota tuhkana tuuleen..

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *