Puhumisen vaikeus

Pahoittelut ihan aluksi blogihiljaisuudesta. Louise varmaan kertoo jossain vaiheessa omista kesäseikkailuistaan, ja mä purkaudun nyt, koska oon niin pyörällä päästäni. Kyse on siis samasta tyypistä kenestä erehdyin kertomaan isoäidilleni. Ollaan tässä nyt tapailtu melkeen kaksi kuukautta ja tyyppi on edelleen kiva. Tässä kriisi numero yksi. En ees muista, koska olisin ollut näin vakuuttunut jostain ihmisestä. Tai muistan, mikä tuokin mut kriisiin numero kaksi: Tässä tulee turpaan. Ei oo enää mitään mahdollisuutta päästä pois tästä tilanteesta, ilman, että sattuisi. Sitten koitan muistutella itselleni, että se joka ei aja rallia, ei voi koskaan päästä maalin. Että jos pelkäämään ryhtyy niin pelkäämistä riittää. Ja kaikki muut kliseet tähän perään. Sitten hengittelen taas hetken ja alan miettiä, että tyyppi on kyllä oikeesti kiva ja olisi tosi mukavaa, jos tästä oikeasti tulisi vähän pidempi kestoisempi juttu. Ja sitten ollaankin mun tämän hetkisessä ongelmassani. Miten tämä asia selvitetään?

Perinteinen tapani olisi vetää tukevat rohkaisut alle ja kakistaa asia ulos. Haluaisin kuitenkin nyt löytää aikuisemman ratkaisun asiaan. Ja pian, ennen kuin se känninen ”oot tosi kiva” pääsee ulos mun suusta. Nyt joku siellä ehdottaa, että mikset vaikka sano just noilla sanoilla sitä, mutta selvinpäin. Niin, miksen. Se kuulostaa niin helpolta ja yksinkertaiselta ratkaisulta, mutta ah, niin vaikealta. Sittenhän se tietää, että mä tykkään siitä. Ja mitä jos se ei sit tykkääkään musta? Vaikka en kyl tiedä, mitä se olisi sitten puuhaillut nää viimeset kaksi kuukautta. 

Kuten huomaatte, päässäni ei ole yhtäkään selväjärkistä ajatusta, olen lähinnä sekaisin sekaisin sekaisin. Pliide, osaako joku auttaa? Esim. sellanen keino olisi kiva, että voisin kertoa ajatuksistani, ja jos hän ei olisi samaa mieltä, niin voisin pyyhkiä sen muistin. Harry Potter, jos luet tätä, odotan avunantoasi!