Aika palata eetteriin ja tehdä omalta osaltani tunnustuksia kuluneesta kesästä. Toukokuussa korkkaamani 90-luvun lapsi ei ehkä jäänytkään vain yhden illan huviksi, vaan aikuismaisen kasuaalisti sovimme heti seuraavalla viikolla viettämällä huoletonta suvea kevyen kesäflingin merkeissä. Jokin nuorukaisessa veti kovasti paatunutta ikisinkkua ja kaavoihinsa kangistunutta kotihiirtä puoleensa ja päädyimme viettämään yhdessä (ja toki myös erikseen) yhden elämäni hulvattomimmista kesistä. Harvoin olen suhteita osannut aloittaa sen pahemmin asioita ylianalysoimatta ja panikoimatta ja ehkä juuri tietoisuus siitä, että kesäflingitkin päättyvät aina joskus, sai minut unohtamaan analysoinnit ja aikuisten oikeasta vain nauttimaan seurasta. Oli huvipuistoa, oli puistojuhlaa, oli pussiolutta merenrannassa auringon laskiessa, oli hihittelyä tyhmille jutuille pikkutunneille asti ja oli myös sitä kauan kaivattua läheisyyttä ja toisen läsnäoloa myös niissä tylsissä hetkissä.

Mutta kaikki kesäflingit päättyvät joskus, talvi tulee vääjäämättä ja aina jotakuta sattuu.

Tässä tapauksessa kesä päättyi eilen ja sen kyllä ironisesti huomaan tämän päivän säästäkin. Mitä kauemmin vietimme aikaa yhdessä, sitä enemmän tuli välillemme paineita määritellä kesäflingiä tarkemmin. Alusta lähtien minulle oli selvää, että tämä jää kevyeksi hauskanpidoksi, mutta jostakin puun takaa ne tunteet kuitenkin salakavalasti ryömivät mukaan. Nuorukainen toivoi minun tekevän päätöksen suhteen laadusta jo heinäkuussa ja koitin aina pikkuhiljaa pitkittää päätöstä eteenpäin, jotten joutuisi lopettamaan hauskanpitoa ja myöntämään itselleni sitä, että ehkä ne samperin tunteet sittenkin olivat jo pelissä mukana.

Vihdoin oli repäistävä laastari irti ja pistää homma pakettiin. Ja perhana soikoon kun se nyt sitten kirpaisikin! Ei olisi kumpaakaan kohtaan ollut reilua jatkaa tilanteessa, jossa itse en näe meitä seurustelemassa ja toinen taas sitä toivoisi. Ei olisi kumpaakaan kohtaa ollut reilua uskotella, että vielä voidaan luoda yhteistä tulevaisuutta yhdessä, kun elämäntilanteet ovat niin erilaiset, ettei niitä suurimmillakaan kompromisseilla saa samalle viivalle. Eikä olisi kumpaakaan kohtaan ollut reilua nähdä vain silloin, kun minua huvittaa, kun aina ei vaan jostain syystä kuitenkaan huvita.

Niinpä tein aikuisen naisen työn ja päästin pojan piinasta. Sitä itkufiestaa (siis omalta osaltani, nuorukainen vieräytti vain pari sydäntä sulattavaa kyyneltä) en olisi osannut odottaa. Ja tätä seuraavan päivän jahkailua ja puolittaista katumusta en todellakaan olisi osannut odottaa! Missä on ne järkevät ajatukset, joiden perusteella päätöksen lopulta tein? Missä on se helpottunut ja huojentunut olo siitä, että saa nukkua jälleen yksin omassa sängyssä? Missä on se samperin kesäflingin keveys ja sen loppumisen helppous?

Kesäkissa on aina huono idea.

Se tyyppi, josta kerroin isoäidilleni ja kenen kanssa pohdin keskustelun avausta, onkin nyt yhtäkkiä mun poikaystävä. Minä, joka kuvittelin jo olevani ikuisesti yksin ja katsovani loppuelämäni vierestä, kun muut pariutuu, olen nyt parisuhteellinen. Ei voi käsittää. Lähes kaikki suurimmat askeleetkin on käyty ja ne ovat sujuneet paremmin kuin hyvin. Tyyppi on tavannut ison osan ystäviäni ja perheeni (kaikki ovat tulleet toimeen ja positiivista palautetta on kuultu puolin ja toisin), ollaan oltu yhdessä isoissa juhlissa, hän on nähnyt mut kiukkuisena, väsyneenä ja krapulassa, ollaan saatu ekat kutsut pariskuntailtoihin ja jopa vastattu niihin myönteisesti ja ollaan vietetty ilta Ikeassa ilman, että kumpikaan pimahti kertaakaan. Näkisin sen saavutuksena.

Itse olen poistanut Tinder-tilini ja harjoittelen kutsumaan tyyppiä poikaystäväksi. Se on edelleen tosi vaikeeta, onnistuu lähinnä vaan sellasille ihmisille, ketkä olen juuri tavannut. Vaikeeta on myös sopeutua siihen, että oikeesti on joku toinen ihminen, kenen mielipidettä olisi hyvä edes silloin tällöin kysyä. Pariskuntaillat kuulostaa  edelleen jokseenkin ahdistavilta tapahtumilta. Nyt lauantaina olemme menossa ensimmäiseen, eikä mulla ainakaan ole minkäänlaista käsitystä, mitä siellä kuuluu tehä. Eiks ne kuulosta aika tylsältä yleensä? Lisäksi olen paljon pohdiskellut aihetta siitä näkövinkkelistä, että muuttaako tää jotenkin nyt mua (en halua, eikä tunnu siltä) ja osaanhan olla hyvä ystävä vielä tän jälkeenkin. Oon itse menettänyt muutaman kaverin seurustelun wonderlandiin enkä missään nimessä halua olla yksi niistä, jotka sinne katoavat. En usko, että tästä on suurta pelkoa, mutta ehkä on hyvä tiedostaa riskit ja vaaratilanteet.

Vaikka tää seurustelu on herättänyt paljon vaikeitakin ajatuksia, ja teksti saattaa jonkun mielestä kuulostaa vähän ongelmakeskeiseltä, niin olen oikesti ihan tosi onnellinen. Olen tällä viikolla pohtinut, että tällä hetkellä mun elämä on kyllä just sitä, mitä oon niin kauan odottanut. Kaverit on kysellyt, että miten meillä menee ja oon vaan kaikille vastannut, että tosi hyvin. Ja tarkoittanut sitä. Nyt pitäisi vaan uskaltaa sulkea ne aivot lopullisesti pois päältä ja nauttia tästä tunteesta. Mulla on sellanen fiilis, että olen vihdoin löytänyt elämääni sellaisen ihmisen, joka tykkää musta just tällasena ku oon, ja josta mä voin tykätä just sellasena kun se on.

En kyllä tiedä, miten blogin käy osaltani, mutta itseni tuntien eiköhän tässä vielä jotain kirjoitettavaa löydy. Ainakin isoäitini ja tyypin poikaystävän tapaaminen koittaa  sunnuntaina, siitä kohtaamisesta on mahdollisesti kyllä ainakin raportoitava.