Syvissä vesissä

Nyt vuorossa diippiä ja henkilökohtaista shittiä.

Olen viime aikoina ajatellut paljon isoja asioita. Mennyttä kesää, kantasoluluovuttamista ja pieniä sairaita lapsia sekä omaa tulevaisuutta. Olen uiskennellut välillä todella syvissä vesissä ja välillä taas syvyyden muuttuessa uhkaavaksi pakottanut itseni pulpahtamaan pintaan vaarallisen nopeasti. Nyt päässä päällimäisenä pyörii ajatukset siitä, kun hyvä ystävä saa lapsen.

En ole koskaan ollut erityisen lapsirakas ihminen. Silti ne pikku pallerot, varsinkin omat kummilapset ja muutkin ystävien lapset ovat vallan hurmaavia tyyppejä! Tällä hetkellä läheisistä ystävistäni kolme on raskaana ja kaksi on vastikään synnyttänyt, ties kuinka moni harkitsee lisääntymistä. Ilmeisesti tämä on sitten se lastentehotuotantoikä. Ja jatkuvasti kaiken sen ilon ja onnen ja myötäelämisen läpi tunkee päähäni vain yksi ajatus: miksi nuo, mutten minä?

En tiedä haluanko varsinaisesti sen vauvan. Haluan lähinnä kokea raskauden ja sen ehdottoman rakkauden, jota äidit ilmeisesti lapsiaan kohtaan tuntevat. Haluan kokea sen, mitä minulla ja omalla äidilläni on siltä toiseltakin puolelta. Viime aikoina olen päätynyt tulokseen, että näistä seuraa ilmeisesti myös se, että haluan sen vauvan. Vielä muutama vuosi sitten ajattelin, että mikäli vahinko sattuu, haluan ehdottomasti abortin. Enää en todellakaan ole samaa mieltä, mutten ehdoin tahdoin etsikään vahinkoja.

Vierestä olen seurannut useamman ystävän sinnikästä yritystä päätyä äidiksi ja isiksi. Tie ei kaikilla ole ollut helppo ja vaikken koskaan voi kuvitella heidän tuntemuksiaan, on myötäeläminen ollut vahvaa. Tuntuu musertavalta ajatus siitä, kuinka monta ylämäkeä tässä itse on vielä kavuttavana, ennen kuin oma vuoroni vihdoin tulee. Tärkeimpänä tässä nyt olisi varmaan se kumppanin löytäminen, en toistaiseksi osaa kuvitella itseäni kasvattamassa lasta yksin. Sen jälkeen pitäisi löytää se oikea hetki ja elämäntilanne hankkia vauva ja alkaa yrittää. Sen jälkeen pitäisi vielä onnistua siinä yrittämisessä. Viimeiset kaksi kohtaa tuntuvat suorastaan utopistisilta ajatuksilta, ensimmäisen kohdan suhteen yritys on kova. Aina välillä onkin pakko palauttaa itseään maan pinnalle ja antaa henkiset litsarit molemmille poskille: vielä on elämää kosolti edessä.

Jottei blogin teema nyt aivan täysin lähtisi vollotuksen ja nillityksen polulle, on myönnettävä, että enitenhän tässä v*tuttaa se, etten minä olen tämän kolmikon keskimmäisenä:

Nyt te siellä ruudun toisella puolella! Iskevätkö nuo pienet kuolaavat kakkamonsterit teihin? Ja miten niitä oikeesti nyt sitten päästään hankkimaan?