Äitiyden jälki

Nyt ajattelen, että se on osa minua, äitiyden unelma, jokin omituinen kohta aivoissani.

– Anniina

Ollessani seitsemännellä kuulla raskaana, sain äidiltäni lahjaksi tänä vuonna ilmestyneen Marina Lönnin ja Tytti-Lotta Ojalan tekemän Äitiyden jälki –kirjan. Kirja kokoaa kauniisti erilaisten naisten kokemuksia äitiydestä. Lukiessani kirjan tarinoita, omat ajatukseni äitiydestä saivat uutta perspektiiviä, on niin monia tapoja olla äiti!

Visuaalisesti kaunis kirja sisältää kaksikymmentäyksi tarinaa, jotka ovat keskenään erilaisia, mutta samalla niissä löytyy jotain hyvin samaistuttavaa. Tarinat vaeltavat suurperheistä, lapsen kanssa yksin jäämiseen ja mummoksi tulemisen tarinasta keskosena syntyneen lapsen äidin tarinaan.

Mieleeni jäi lause, joka toistui muutaman naisen tarinassa, ”miksi juuri minulle kävi näin?” – eikä kyse ole tosiaan lapsen saamisesta, vaan sen ympärillä tapahtuneista samanaikaisista suurista asioista. Sanat kaikuvat korvissani, sillä olen itsekin hokenut samaa keskenmenon ja raskauden ympärillä parisuhteessa koettujen kokemusteni kanssa. Naisten tarinoista paistoi voima, jonka kautta ymmärsin, että kävi elämässä mitä kävi, tulen selviämään äitiyden ihmemaassa omana itsenäni.

Olin päättänyt, että eronnutta miestä en ainakaan ota, saati sellaista, jolla on jo lapsia. Mutta niin vain rakastuin, eronneeseen mieheen, joka oli jo kahden pienen isä.

– Laura

Toinen teema, joka nousi kirjassa esiin, on naiset, joiden kumppaneilla on lapsia aikaisemmista suhteista. Tämä kiinnostaa, sillä elän itsekin samanlaisessa tilanteessa, joten on aina avartavaa kuulla muiden kokemuksia. Eniten samaistuin Rauhan tarinaan, joka puhui uusperheestä kauniisti, jättämättä itseään huomiotta. Erityisesti samaistuin hänen tapaansa kokea sana äitipuoli, ”en ole koskaan ajatellut itseäni äitipuolena. Mieluummin kokonainen itseni kuin puolikas jotain. Olin alusta asti heille Rauha. En äidin korvike tai puolikas vuoroviikon, vaan yksi turvallinen aikuinen lisää heidän elämäänsä.” Ihanan freesiä ajattelua! Tässä vielä muutamia kirjasta poimittuja kauniita lauseita:

Lapset ovat opettaneet minua vähintään yhtä paljon kuin minä heitä, enkä lakkaa ihailemasta, miten saimme lasten isän kanssa aikaan niin paljon paremmat painokset itsestämme.

– Ria

Kuva: Evelin Kask

Olen mennyt elämässä rikki niin monta kertaa, että jotenkin tiedän sen, että kivussa hiotaan särmiä ja timantteja.

– Mimmi

Kuva: Evelin Kask

Tunteeni siitä, että haluan saada vielä kolmannen ikioman ihmeeni, on kasvanut näiden hetkien myötä. Tuntuu, että sydämestä puuttuu palanen ennen kuin tapaan hänet. Hän on ollut unelmissani pitkään, yläasteajasta lähtien.

– Minna

Kuva: Evelin Kask

Millaiset teidän äitiyden jäljet ovat?

Kulttuuri Raskaus ja synnytys Vanhemmuus Kirjat

Tunnustuksia, autofiktiota ja kirjoittamisesta

Puhumme kiinteästä kakasta ja löysästä kakasta. Puhumme puhkeavista hampaista ja tulehtuneista korvista. Nukuttamisesta ja imettämisestä. Maalle muutosta, päiväkotipaikoista ja asuntojen hinnoista. Puhumme seksistä, siitä miten se on sattunut synnytyksen jälkeen ja miten se ei ole sattunut.

– Emmi-Liia Sjöholm, Paperilla toinen

Kirjoitin aikoinaan graduni autofiktion muotoon. Silti autofiktion kirjoittaminen ja ennen kaikkea sen julkaiseminen jännittää aina. Olen läpi elämäni kirjoittanut päiväkirjaa, mutta siinä tekstin muoto on hyvin erilainen kuin autofiktiossa. Autofiktiivinen kirjallisuus on tarkoitettu luettavaksi, päiväkirjani taas pölyttyviksi ja lopulta tuhottaviksi, sillä niissä on lähinnä itsereflektiota, tunteita ja sisäistä maailmaani, jota en halua muiden lukevan.

Kuitenkin autofiktioon kuuluu jonkunnäköinen tunnustuksellisuus – kipeiden, häpeällisten ja salaisten asioiden esilletuominen kirjallisuuden keinoin. Maggie Nelson, yksi tämän hetken lempi kirjailijoistani, kirjoittaa kaunistelematta äitipuolena olemisesta. Lukiessani hänen Argonautit-teostaan sain enemmän ymmärrystä omista tunteistani liittyen äitipuolisuuteen. Samalla tavalla lukiessani Sheila Hetin Motherhood-kirjaa, joka käy läpi Sheilan omia ajatuksia ja toiveita lapsista/lapsettomuudesta sai omat ajatukseni selkeämmiksi. Nämä hyvinkin henkilökohtaiset kertomukset ja tarinat ovat kuitenkin samaistuttavia, jokainen omalla tavallaan. Mielestäni niissä kiteytyy hyvin ajatus ”yksityinen on poliittista”.

Autofiktiossa kirjoittaja esiintyy päähenkilönä ja kertojana omalla nimellään, osana tapahtumia, jotka ovat enemmän tai vähemmän uskollisia kirjoittajan elämässä tietyille faktoille, kuvailee Päivi Koivisto kulttuurilehti Mustekkalan artikkelissa.

Pidän siitä ajatuksesta, että autofiktio nostaa etualalle todellisten tapahtumien ja sisäisen totuuden sijasta kielen monihahmotteisuuden, merkitysten liikkuvuuden ja psykoanalyyttisen ihmiskuvan. Lukija, ja ehkä kirjailija itsekin jälkikäteen, voi poimia sen rivien väleistä, hiljaisuuksista ja sanojen herättämistä assosiaatioista ajatuksia omaan elämään. Jokainen kuitenkin lukee ja ymmärtää tekstit omasta näkökulmasta ja kokemusmaailmasta käsin, eikä teksti ikinä kerro vain yhtä oikeaa totuutta.

Varsinkin minulla oli edessä välttämätön tehtävä: piti opetella olemaan äitipuoli. Siinä sitä onkin kaikki katastrofin ainekset. Isäpuolellani oli vikansa, mutta kaikki pahat sanat, jotka olen hänestä koskaan lausunut, ovat palanneet vainoamaan minua nyt kun ymmärrän, millaista on olla siinä asemassa, sen aseman vankina.

– Maggie Nelson, Argonautit

Autofiktion kirjoittamisessa liikutaan kuitenkin usein yksityiselämän rajapinnalla, mikä voi herättää ajatuksia lukijassa. Milja Sarkola kirjoittaa esikoisromaanissaaan Pääomani minäkertojan äänellä näyttelijäopiskelijoille pitämästä kirjoituskurssista:

Miksi oppilaitten suora puhe omista yksityiselämistään tuntuu minusta niin väkivaltaiselta? Hehän kirjoittavat omasta vapaasta tahdostaan. Jos he haluavat puhua isästään, tyttöystävästään tai tarjoilijatyökaveristaan, miksi minä haluan heitä estää, hiljentää, pyytää että kutsuisivat tekstinsä kertojaa kertojaksi eikä minäksi? Tätäkö tarkoittaa kirjailijan ammatti, tarkkaa rajanvetoa työn ja yksityiselämän välillä, työsuhteiden ja ihmissuhteiden välillä, taiteellisen sisällön ja elämänsisällön välillä?

– Milja Sarkola, Pääomani

Toisaalta myös blogimaailmassa puhutaan melko suoraan hyvinkin henkilökohtaisista asioista, ehkä se siis on jokin aikamme piirre tehdä henkilökohtaisesta poliittista.

Ehkä isoin syy miksi itse haluan kirjoittaa autofiktiota, on se tapa, jolla se haastaa lukijan ajattelemaan voisiko tämä tapahtua myös minulle? Jakamaan kokemuksia ja asettumalla todellisuuden ja fiktiivisen leikkikentän välimaastoon. Lopulta se ei ole tärkeää mikä tekstissä on totta ja mikä ei, vaan se miten elämä rikastuu, kun se saa erilaista perspektiiviä asioihin.

Jos tämän hetken autofiktio kirjallisuuslajina kiinnostaa, niin kokosin tähän muutaman lempi kirjoistani:

  • Aino Vähäpesola: Onnenkissa
  • Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen
  • Jeanette Winterson: Why be happy when you could be normal?
  • Laura Gustafsson: Pohja
  • Maggie Nelson: Argonautit
  • Rachel Cusk: A Life’s Work
  • Rachel Cusk: Aftermath
  • Sheila Heti: How to be a Person?
  • Sheila Heti: Motherhood
  • Tracey Emin: Strangeland

Onko teillä suositella omia autofiktiivisiä lempi kirjoja?

Lähde: Autofiktio protestina ja identiteettipoliittisen vaikuttamisen välineenä 

Kulttuuri Oma elämä Kirjat Runot, novellit ja kirjoittaminen