Ladataan...

Mä tein sen!

Viiden vuoden tauon jälkeen ja 1,5 kuukauden treenauksen ja elämäntapamuutoksen kautta tänään juostu yhteen putkeen ja ilman taukoja suht haasteellisessä maastossa (ei siis suoraa ja tasaista urheilukenttää) 5,7 km. Mä olen NIIIN onnellinen että halkeen!

Se fiilis kun olet saavuttanut jotain mihin et uskonut, mutta päätit kokeilla. Kuva puhukoon puolestaan :)

Ladataan...

Ladataan...

Heräsin tänä aamuna aivan uskomattoman aikaisin. Ensin neljältä, sitten viideltä ja sitten kello olikin puoli kuusi. Mutta parasta on että on vapaapäivä eikä kiire minnekään! Sain nyhvätä sängyssä niin pitkään kuin halusin, antaa ajatusten tulla ja mennä. Laitoin spotifysta soimaan Jannan Tahdon -kappaleen. Se saa vaan niin hyvälle tuulelle. Juuri nyt. 

Siirryin somemaailmaan. Törmäsin Sami Minkkisen eilisen päivän kirjoitukseen Voisitko nyt vaan koskettaa mua?. Se on täydellinen muistutus meille siitä miten koskettaminen on tärkeää. Omassa työssäni en ole kaihtanut ihmisten halaamista, jos he sitä pyytävät, koska tiedän miten tsemppaava, "kaikki järjestyy" -olon tuova ja jopa parantava voima sillä on. Oli kosketus sitten halaus, sively, hipsutus, silitys, taputus tai kaikkien yhdistelmä niin se antaa hetkellisesti endorfiini ryöpyn mikä kantaa ja auttaa jaksamaan. Ja täysin ilmaista! Ainoa mitä vaaditaan on vilpitöntä halua ja tahtoa tuottaa toiselle tämä hetkellinen hyvänolon tunne. Luontodokumenttien apinalaumojen keskinäinen koskettaminen on jotenkin lumoavaa. Voisin seurata sitä vaikka miten pitkään.

En varmastikaan kirjoittaisi aiheesta ellei itselläni olisi oma lehmä ojassa. 

Ette ole päässeet kuulemasta sinkkuvuodestani ja varsinkin tästä keväästä, mikä milloinkin on raastanut ja milloin taas rakastanut. Olen riutunut siitä etten ole saanut kokea vilpitöntä kosketusta vuoteen. Okei, ehkä jokin kosketuksista on ollut vilpitöntäkin mutta olenko ollut itse vastaanottavassa tilassa, onkin toinen juttu, koska en koe olleeni sydän täysin auki. Kuitenkin pointtini on se, että edellisen postaukseeni liittyen Juhlapyhistä ja yksinäisyydestäyksinäisyyden pahin kumppani on se, ettei saa kosketusta. Siitä tulee kierre; olet yksin, ei ketään jota halailla ja koskettaa, ja kun ei ole ketään kelle tehdä näin, koet olevasi vielä enemmän yksin. Perkeleenmoinen noidankehä. 

Väkisinkin sitä pistää miettimään mitä kaikkea ihmiset ovat valmiita tekemään sen eteen, että tulisivat kosketetuksi. En enää ihmettele niitä, jotka käyttävät maksullisia naisia tai miehiä, hankkivat Escort -palveluja tai hankkivat fwb -kumppanin. Mehän haluamme vain tulla nähdyiksi ja kosketetuksi. Olla iholla. Siksi varmastikin tuo mies, josta Minkkinen kirjoittaa, käy säännöllisesti parturissa tunteakseen toisen ihmisen kosketuksen samalla toivoen, että kosketus olisi oman vaimon.

Pakko myöntää että sydämeeni tuli muutama särö ja teki kipeää. Ei tilanteen pitäisi olla noin. 

 

---

"Tahdon olla taas onnellisen naivi, sydän täysin auki, sua juosta halaamaan.." 

Sain tällä viikolla kokea miltä tuntuu kun tekee mieli juosta halaamaan, sydän täysin auki. No en kyllä juossut, mutta halasin. Lujasti. Voin kertoa, että tuntui aivan äärettömän hyvältä. 

Ladataan...

Ladataan...

Juhannus on yksi lempi juhlapyhistäni uuden vuoden lisäksi. Silloin ei pidä eikä saa olla yksin vaan kokoonnutaan yhteen ja nautitaan hyvästä ruoasta, juomasta ja seurasta.

Näin vietin omani myös tänä vuonna. Mutta muistan myös ne vuodet kun en ole päässyt mukaan juhlintaan töiden vuoksi ja olen huomannut olevani täysin yksin. Se on sydäntä riipaisevaa ja aivan kamalaa.

Viime uusi vuosi oli sellainen. Toki, olin silloin vielä vuorotöissä ja oli minun vuoroni olla uuden vuoden päivänä aamuvuorossa. En siis sopinut uudenvuoden aatolle mitään. Olisi pitänyt. Sain kutsun ystäväni luo, mutta en lähtenyt. En jaksanut. Koin, että nyt on tarve rypeä. Edes lapseni ei ollut silloin minulla vaan isällään. Sain rypeä yksinäisyydessäni oikein kunnolla. Ja niin tein.

Silloin tein päätöksen, että tästä eteenpäin en enää ikinä ole yksin minään juhlapyhänä. En ikinä! Lähden sinne missä on ihmisiä ja joiden kanssa on hyvä olla.

Työssäni näen paljon yksinäisyyttä, mikä toisinaan on itse aiheutettua ja milloin taas tahatonta. Mitä enemmän tulee ikää, sitä vaikeammaksi tulee saada seuraa ja ystäviä. Eräs 93-vuotias vanhus totesi minulle, kun kysyin häneltä erään mittariston kysymyksen mukaan, kuinka toiveikas hän on tulevaisuuden suhteen, että mitä toiveikkuutta voi enää olla, jos kaikki ystävät ja sukulaiset ovat joko kuolleet tai hoivakodeissa muistamattomina. Aivan. Typerä kysymys ja koko mittaristo. Se ei huomioi lainkaan sitä että jotkut oikeasti toivovat luonnollisen kuoleman jo noutavan, koska kokevat elämänsä olleen tarpeeksi hyvää ja nyt joutaisi jo pois ennen kuin menee vielä huonommin.

 Jäin miettimään vanhuksen sanoja. En voinut muuta kuin todeta että totta. Jotain tuollaista minäkin varmasti toivoisin ollessani hänen tilanteessaan. Mutta tarvitseeko sitä olla yksin?  Toisaalta ei ole enää paikkaa minne mennä eikä ketään kenen kanssa olla. Niin surullista. Vai onko yksinäisyys asia mihin vain ajautuu ikääntyessään ja sitä myöten joko katkeroituu tai hyväksyy tilanteen?

Toisaalta mietin tätä vanhusta. Hän ei ollut kuitenkaan katkera siitä, että "joutuu" olemaan yksin. Hän totesi viihtyvänsä kotona, odottavaisin mielin. Tulee ilta, tulee yö, ja aamulla taas herää, ja päivä alkaa. Odottaen koska on oma vuoro lähteä.

 

 

Ladataan...

Pages