Olen seurannut sosiaalisessa mediassa keskustelua kehopositiivisuudesta, erilaisista kehoista ja kuinka omaan vartaloon suhtaudutaan. Instagramissa seuraan muutamia ”kehoaktivisteja” jotka otattavat itsestään rohkeitakin kuvia ilman vaatteita. Ihailen heitä suuresti! En tiedä osaanko suhtautua omaan vartalooni vieläkään ihailevasti tai rakastavasti elämässäni tapahtuneiden asioiden vuoksi.

Itselläni kriiseilyä oman kehon kanssa on ollut aina ala-aste iästä lähtien kun en mahtunut johonkin joulukuvaelman jeesus-vaatteeseen ja silloinen paras kaverini totesi että ”olet läski”. Jotenkin tästä pääsin yli, kunnes seuraava kriisi iski lukioiässä kun en riittänyt sellaisenaan ensimmäiselle poikaystävälleni. Hän hallinnoi syömistäni ja tökki kylkeen ”tuossa on ylimääräistä”. Oikeasti olin tuolloin kaikista hoikimmillani ja juuri  silloin minun olisi pitänyt voida kaikista parhaiten kehossani. Mutta tämä, kuten ilmeisesti monella muullakin, iski tajuntaan vasta siinä vaiheessa kun katselee vanhoja valokuvia. Miksi en ymmärtänyt tuolloin miten hyvin fyysisesti voin ja miten hyvältä näytin? En tiedä, mutta uskon monen muunkin samaistuvan tähän ajatukseen, ja  että jos turpiin saa oman ulkonäkönsä suhteen useasti, niin se on aivan yksi paskan hailee miltä fyysisesti näyttää ja tuntuu kun psyyke on revitty palasiksi ja et vain riitä sellaisena kuin olet.

Kriiseily oman kehokuvani kanssa ei päättynyt siihen, vaan jatkui vielä viimeisimpään suhteeseeni kun jälleen kerran syömisiäni koitettiin hallinnoida. Olisi pitänyt olla salaattia, salaattia ja salaattia enemmän ja enemmän. Aivan kuin se olisi ollut ratkaisu kaikkeen. Että salaattia vaan niin muutut! No enpä muuttunut. Mutta kapinoivammaksi kyllä muutuin! Salaatti alkoi olla enemmän pakkomielle exälleni ja viholainen minulle. Että ojasta allikkoon.

En tiedä mikä kieroutunut ajatus jollakin ylemmällä taholla on ollut saattaa minua ihmissuhteisiin joissa olen ollut riittämätön toiselle osapuolelle. Mutta ehkä olen myös näistä jotain oppinut ja ehkä tarkoitus on ollut viedä jotain merkityksellistä kohti.

Nykyisessä parisuhteessani nimittäin kaikki on vinkin vonksin tai ainakin ihan miten sattuu. Olen nimittäin nykyistä kumppaniani todella paljon isokokoisempi ja vieläpä pidempi! Mitä sitten? Mitä sitten jos olet se isompi osapuoli. No sitä sitten, että kun eihän se niin pidä olla. Miehen pitää olla aina pidempi ja isompi kuin naisen, koska sellaiseen mielikuvaan olen oppinut ja siitä on muodostunut jopa valheellinen ihanne miltä pariskunnan tulee näyttää ulkoisesti. Että Disneyn piirretyissäkin se prinssi on aina lihaksikkaampi ja pitempi ja se prinsessa on heiveröinen ja pienikokoinen ja vieläpä pitkähiuksinen.

En ole pieni, enkä heiveröinen. En edes pitkähiuksinen. Niin. Että kannattaako tällaista ihannetta nyt sitten pitää totena? Ei missään nimessä. Vaikka nykyinen kumppani onkin pienikokoisempi kuin minä, olen ihmetyksekseni melko vähän kriiseillyt asian kanssa. Sillä se mikä on ulkonäköä tärkeämpää on se, että tulen kohdatuksi ja arvostetuksi sellaisena kuin olen. Ja muuten, seksi on parempaa kun miehellä on pienempi lantio kuin naisella jolloin teknisesti hommat hoituu nautinnollisemmin.

Kysyin mieheltä harmittaako häntä että olen häntä pidempi. Mies vastasi että ei haittaa, ja kysyi, haluaisinko että hän laittaa korkokengät. En halua.