Ponnarikauden loppu

Raksamitta. Kumiponnarit ja Ikealaisia minigrip-pusseja.
Check. Kaikki valmiina kampaajakäyntiä varten.

Törmäsin ehkä kuukausi sitten mahdollisuuteen lahjoittaa hiuksia lapsille ja nuorille, jotka ovat menettäneet omat hiuksensa. Lahjoittaminen oli helppoa ja yksinkertaista eikä maksanut mitään (ohjeet postauksen lopussa!).
Lahjoitettavan hiuksen minimimitta oli 17cm eli käytännössä saisin sellaisen kampauksen kuin haluaisin ja voisin siinä sivussa tehdä jotain hyvää. Varasin seuraavan vapaan ajan omalle kampaajalleni. Viime torstaina sitten puuhailin tyytyväisenä iltapäivää odotellen ja kävin vielä netistä tarkistamassa lahjahiusten hoito-ohjeen ennen lähtöä. Nettisivuilla silmille rävähtikin uutta tekstiä: Tietoja päivitetty 24.6.2019 / uusi hiuspituus lahjoituksille 25cm.

EI. Ei oikeesti ei! 25 senttiä on aivan sikana ja paljon enemmän kuin mitä ajattelin! Tämä on huijausta! Mä oon jo suunnitellut kaiken! Universumi ja tukkafirma miksi teette tämän!

Koska nettisivuja ei tuskanhuutoni kiinnostanut päädyin ajattelemaan, että kyseessä on vain 25 senttimetriä, ei siis yhtään niin paha kuin vaikkapa 35 senttimetriä. Loppujen lopuksi vain kahdeksan senttimetriä enemmän kuin olin ajatellut. Silti yhtäkkiä luopuminen tuntuikin luopumiselta. Hiukset tuntuivat todella tärkeiltä ja mietin kaikkia kampauksia, mitä lyhyisiin hiuksiin ei voisikaan enää tehdä. Muistin myös ne kaikki kerrat, joina lapset ovat hiuksiani silittäneet ja kevyesti pyöritelleet ja kaikki esikoisen kanssa hassuttelut, jossa kasvatamme hiukset maahan saakka ja pyörimme sitten niiden kanssa niinkuin hyrrä (ja tarvittaessa pelastamme toisemme ties mistä pulasta, sillä pitkät hiuksethan ovat monikäyttöinen ja tehokas työkalu). Yhtään negatiivista hiusajatusta en siinä nostalgiakuplassani muistanut vaikka ne kerrat, joina hiuksiin on tarrattu yhtä tiukasti kuin viimeiseen oljenkorteen ovat yli kahden käden sormin laskettavissa.  Poissaolollaan loistivat myös muistot kerroista, joina hiukset on pitänyt kasata nopeasti märkänä ponnarille ja harjata sitten myöhemmin (joka on joskus oikeesti aika myöhään)  kun kukaan ei vahingoita ketään tai ole muuten pulassa  ja niin edelleen. Onnea ja ihania hetkiä vain, niitä olikin mieli täynnä.

Huomasin myös pelkääväni sitä, että näytän tosi lyhyillä hiuksilla tosi lihavalta. Koska kroppa ei ole kaksosten jälkeen palautunut omiin uomiinsa juuri lainkaan ja olo on muutenkin usein sellainen, että en elä omassa ruumiissani niin tämä pelon aihe sai todella isot mittasuhteet. Aidosti näin jo itseni ja Ice Agen Manu Mammutin vierekkäin kuvatekstillä ”Hehän ovat kuin kaksi marjaa” ja päädyin taas ajattelemaan painoasiaa liikaa sekä antamaan numeroille liian isoa tilaa mielessäni. Elin myös varsin todentuntuisen mielikuvitusmatkan kaikkiin niihin aamuihin, joissa hiuksia ei ole mahdollista laittaa kuntoon, mulla ei oo mitään sisähattuja enkä omista huivejakaan.  A-P-U-A . Suunnitelman yhtäkkiset muutokset toivat mukanaan aika kasan epämääräisiä pettymyksen, ahdistuksen ja pelon tunteita. Mun täydellinen ja paljon iloa tuonut Pinterest-kokoelmakin täynnä täydellisiä hiusleikkauksia tuntui ainoastaan kasalta turhaa skrollausta ja kaaosnäkökulma kainalossa löysin yllättävän monta skenaariota, joista jokaisen sanoma oli se, että PYSY KOTONA. ODOTA VIELÄ VUOSI.

Piti ravistella parikin kertaa, että pystyin toteamaan itselleni ilmiselvät asiat ääneen:

  1. Lahjoittaminen on vapaaehtoista
  2. Kukaan ei odota multa mitään
  3. Ne on vaan hiukset.
  4. Hiukset, joita mä en tarvitse ja joku muu tarvitsee
  5. Hiukset, jotka kasvavat takaisin.
  6. Hiukset jotka mä aidosti haluan lahjoittaa hyvään tarkoitukseen.
  7. Ja sitä paitsi, mikä on pahinta mitä voisi tapahtua ja jos se tapahtuu, mitä sitten?

Pesin hiukset ohjeen mukaan ja suihkussa huojennuin ihan huomattavan paljon siitä, että olin menossa omalle kampaajalleni, jonka luota kävelisin varmasti kaljunakin ulos koko kylän siisteimmän kaljun kanssa.

Bussissa olo olikin jo innostunut ja kun tuttu pupujussi liikkeen ikkunassa tuijotti takaisin astuin sisälle itsevarmana ja iloisena. Kerroin ideani ja näytin pari bussissa kaivettua tukkaideaa sieltä kuuluisasta Pinterestistä sekä myös ne mitä oikeasti haluaisin, mutta kun 25 senttiä..

Koska ammattilainen on ammattilainen niin hätä oli täysin mun omassa päässä, kaikki kauhukuvitelmat pelkkää kuvitelmaa ja ennenkuin huomasinkaan niin mulla oli hiukset ponnarilla ja pian sen jälkeen tallessa muovipussissa.

Luoja miten kevyt olo! Pituutta jäi sen verran, että neuroottinen minä saa etuhiukset tarvittaessa ponnarille, mutta lähti niin paljon, että olo keveni kiloja yhdellä kerralla. Yöllä nukkuminenkin oli ihan eri tuntuista kun hiukset saivat olla vapaana. Seuraavana päivänä autoa ajaessa huomasin todella selkeästi, miten paljon ne hiukset olivat mua häirinneet. Aiemmin hiukset olivat usein ensin niskassa nutturalla, jolloin  pää ei asettunut rennosti nojailemaan tai sitten pään päällä nutturalla, jolloin lippis ei mahtunut päähän. Usein hiukset olivat sitten lopulta auki ja auton pysähdyttyä laitoin ne takaisin kiinni sille samalle nopealle nutturalle kuin yleensä, sillä muihin kampauksiin on ollut viimeisen kahden vuoden aikana aikaa.. No, ei ole ollut.  Nyt kuitenkin ajaminen oli sitä mitä sen pitäisikin olla, helppoa ja tehokasta (ja bonuksena mukavaa!) siirtymistä paikasta toiseen ilman mitään sen kummempaa.

Tässä kuvassa mulla on tosielämän rento ja hyvä fiilis eikä ahdistus silmälasien kohtalosta yhtään paista kasvoilta. Ja lisäksi tässä näkyy hienosti mun uusi hiustyyli.

Jälkikäteen löysin itseni miettimästä sitä, miten paljon erilaiset tunteet pyrkivät  ohjaamaan toimintaamme silloinkin kun päätös jostain olisi jo tehty ja vaikka tekeminen olisi mieluisaa ja haluttua. Kultaista keskitietä rationaalisen mielen ja tunnepuolen kanssa joutuu aika paljonkin hakemaan, ettei haksahda toimimaan vain järjellä tunteet laiminlyöden tai anna tunteen ohjata koko laivaa järkiperusteluista viis. Myös luopumisen perusvaikeus eli se, että tavaroihin (tai tässä tapauksessa hiuksiin) latautuu muistoja ja ihania hetkiä nosti tässä hyvin päätään.
Piti ihan muistuttaa itselleen, että niin, näihin mun hiuksiin liittyy paljon ihania muistoja ja hetkiä, mutta mun hiukset eivät ole sama asia kuin ne muistot. Vaikka päätyisin olemaan  lopun elämääni ilman hiuksia niin kaikki ne ihanat hetket ja asiat on jo eletty ja koettu eikä niitä pysty kukaan pois viemään. Lisäksi tiesin haluavani hiukset lyhyemmiksi ja että lahjoittamisesta tulisi mitä suurimmalla todennäköisyydellä hyvä olo.

Nykyisin näiden asioiden läpikäyminen ja toteaminen on aika nopeaa eikä kaikessa tavarassa edes tule enää  sen kummemmin ajateltua mitään muuta kuin tulevaa kierrätyspaikkaa. Luulen, että tässäkin tapauksessa isoimmat kierrokset aiheutti se, että pääsin yllättymään enkä sellaisella ”jee ihanaa!”-tyylillä vaan sellaisella, jossa jouduinkin nopeasti uudelleen suunnittelemaan ja tekemään. Mun kauniisti kädessä pysyneet langat tippuivat hetkeksi ja siinä pienessä hetkessä ennen niiden keräämistä takaisin käteen tunteet ottivat musta aika hyvän otteen, jotenkin hämmentävää tajuta miten nopeasti ja automaattisesti se parhaimmillaan ja yhä edelleen käy.
Tavaraan ja materiaan kiintymisen syy-seuraus-suhteiden huomaaminen on ollut itselle todella tarpeellista ja avartavaa. Se, että oon oppinut erottamaan tunteet ja tavarat toisistaan erillisiksi yksiköiksi on tuonut mukanaan luopumisen vapautta, mikä multa on aiemmin puuttunut vaikka halu kaikkeen tavarattomampaan, avarampaan ja selkeämpään onkin ollut siellä pohjalla jo kauan.
Vasta kun luopuminen on tuottanut aitoa iloa ilman jälkituskaa koko hommasta on tullut paljon mielekkäämpää.

Mikä?

Little Princess Trust -järjestö toimittaa ilmaisia aitohiusperuukkeja alle 24-vuotiaille lapsille ja nuorille, jotka ovat menettäneet hiuksena. Hiustenlähdön taustalla on usein syöpähoidot, joiden seurauksena hiukset lähtevät. Aitohiusperuukit ovat lapsille paras vaihtoehto, sillä ne kestävät käyttöä huomattavasti paremmin kuin keinomateriaaleista tehdyt peruukit. Lisäksi hiuksia voidaan käsitellä kihartamalla, suoristamalla, värjäämällä ja leikkaamalla, jonka avulla voidaan jäljitellä vanhaa tyyliä tai luoda jotakin kokonaan uutta. Lahjoitetut hiukset käytetään kokonaisuudessaan aitohiusperuukkien valmistamiseen eikä hiuksia myydä tai siirretä ulkopuolisille tahoille. Hiuslahjoituksesta saa myös (tahtoessaan) todistuksen.

Kuinka? Voisinkohan minäkin? Mitä tämä maksaa?

Suomessa lahjoittaminen onnistuu helpoiten näin:

  • Laita pesty ja kuivattu hius poninhännälle, kiinnitä tiukasti molemmista päistä. Älä käytä hoitoainetta pesun yhteydessä.
  • Leikkaa irti hallitusti tai pyydä kampaajaasi leikkaamaan.
  • Laita hius muovi- tai minigrip-pussiin
  • Hiuslaatu saa olla suoraa, taipuisaa, kiharaa tai permanentattua. Hiukset saavat olla värjätyt poislukien kasvivärit (esimerkiksi henna). Harmaata hiusta saa olla enimmillään 10%
  • Lähetä Hiusextra Heinilälle alla olevaan postiosoitteeseen. Postimerkkiä ei tarvitse asiakaspalautustunnuksella lähetettäessä.
  • KIRJOITA LÄHETYKSEN PÄÄLLE SELVÄSTI ”HIUSLAHJOITUS”
  • ASIAKASPALAUTUS 626359
    Hiusextra Heinilä Oy
    Kasarmikatu 6
    00140 HELSINKI

Ajantasaisen tarpeen esimerkiksi lahjoitettavan hiuksen pituudesta löytää osoitteesta https://hiusextra.fi/hiusten-lahjoitus/

Lisätietoja järjestön toiminnasta: https://www.littleprincesses.org.uk

hyvinvointi hiukset oma-elama hyva-olo
Kommentit (4)
  1. Kampaajien pitäisi mun mielestä mainostaa tätä. Etenkin jos asiakas on tulossa kunnolla pätkäsemään hiuksiaan! Ja etenkin kun nykyään käy myös se värjätty hius!

    1. Totta! Tuolla tavalla tieto kyllä leviäisi nopeasti ja hiuksia menisi varmasti enemmän oikeaan hyötykäyttöön roskiksen sijaan.

  2. Mä lahjoitin kanssa hiukseni viime kesänä ja myöhemmin myös meidän esikoisen letti lähetettiin samaan paikkaan. 😊

    https://naissanelioissa.wordpress.com/2018/08/01/lahjoitin-hiukseni/

    1. Vau, ihan mahtavaa! Kävin kurkkaamassa ja tosi iso ja raikas muutos kävi sun hiuksissa 🤗 Ihanaa, että lapsikin innostui lahjoittamaan omansa.

      Tää on kyllä tosi hieno keino tehdä hyvää pienellä vaivalla, sääli että aika vähän tästä puhutaan.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *