Kaikenyrittämisen lopputulos

Mä olen tehnyt itseni kanssa aivan helvetisti töitä. Terapian kautta ryvennyt kaikessa tekemässä ja aiheuttamassani pahassa sekä pyydellyt anteeksi tekojani tai sanojani. Opetellut rakastamaan itseäni ja yrittänyt oppia sietämään ajatusta, että voin muuttaa vain itseäni.

Nyt tästä maailmasta paremmin seijerillä olevana vasta kohtaan menneisyyttä ja koen myös häpeää. Tähän hetkeen koen olevani hyvä, pystyvä, kaunis ja jopa karehdittava joskus. Samaan aikaan mieheni seurassa koen olevani pettymys, vaiva, epäonnistuja jopa asioissa joissa onnistun muutoin, vaikea ihminen, raskas vaimo, mitäänsanomaton.

Mieheni ei tietääkseni ole narsisti. Hän on vain järkiperäinen monessa asiassa taitava mies, joka on jo lapsena päässyt pälkähästä olemuksellaan. Hän on hyvä mies, eikä kohtele minua huonosti. Mutta rakkauselämä on tunneköyhää.

Kun olen tai ollaan menty terapioihin, kaikki on kääntynyt aina keskittymään minuun. Ja hyvä niin. Tarvetta on ollut. Parisuhdeterapia on kääntynyt aina minun yksilöterapiaksi. Nyt kun olen oppinut rakastamaan itseäni, se on yhtäkkiä uhka ja koen, että teen taas jotain väärin. Uhka siis miehelleni. Minua yritetään puristaa sellaiseen muottiin jollainen äiti hänellä on ollut. Perheen huoltaja, joka on asettanut muiden tarpeet omiensa edelle, aina. Joka leipoo, ompelee, hiihtää ja on kotona. Odottaa kotona, että voi taas jotain palvella.

Ja koen halveksuvana käyttäytymisen jota häneltä kohtaan. Hän sanoo kehuvansa minua, mutta oikeasti olen saanut lähinnä vittuiluja. Mietin, että enkö oikeasti huomaa vai luuleeko hän sanovansa vaikka vain ajattelee. Saan kyllä ”hauskoja vitsejä”, jotka satuttaa koska niitä kauniita sanoja ei ole ollenkaan. Omasta mielestä itsellä on loistava huumorintaju. Yleensä ne vitsit onkin hauskoja. Mutta ne ei naurata koska ne kohdistuvat minuun ilman että millään kauniilla niitä koskaan paikkaisi. Ei ymmärrä, että vitsit ei mene perille koska kuppi on tyhjä. Kun olen hakenut terapiasta tähän tukea, päädyn käsittelemään itseäni.

Toista ei voi muuttaa. Mutta mielestäni koko ajan on kyse siitä, että minun tulisi olla kuten mieheni haluaa ja hyväksyä hänen tapa osoittaa rakkautta. Hänen tapansa on vain niin eri mitä itse haluan. Tai hänen tapansa tuntuu lähinnä itsestään selviltä asioilta. Yhdessä lumityöt tai puukökkä on hänelle sitä mistä hänen rakkauskuppi täyttyy. Toisen ei siis tarvitse tulla vastaan vaan minun pitää muuttua täysin koska toista ei voi muuttaa? Miten voin muuttaa sisäänrakennettua rakkaudenkieltäni? Kopautan päätäni ja sanon, että no niin nyt sinä et kaipaa enää halauksia, kauniita sanoja, sanallista arvostusta tai muuta konkreettista huomiointia?

Lisäksi kun kuvioon tulee vielä tämä viihteellä olo. Jos joskus on menty yhdessä, hän ghostaa mut, olen kuin vaiva hänen arvokkaassa seurassaan. Alkoholi muuttaa hänet sellaiseksi. Koen, että hän häpeää minua, ei halua näyttäytyä seurassani. Ja kuitenkin on mielinkielin muille naisille. Saa juttua aikaiseksi koko ehtooksi vieraiden naisten kanssa, mutta ei minun kanssa. Joku muu saa kyllä hänen huomionsa ja mielenkiintonsa, mutta en minä. Tätä lajia alkaa olla kuppi täynnä. Kun kaikki on niin helvetin hyvin, että sielu on tyhjä. Silläkö täällä eletään. Että haetaan itsetunnon pönkitys baarista vierailta naisilta ja jaetaan arki naisen kanssa, jota ei halua edes halata jos ei ole pakko.