Heippa.

Tämä blogi on eräänlainen ajatushautomo. Blogiskenessä on mm. paljon fyysisen ulkomuodon muutoksen dokumentointiin ja lukijoiden inspirointiin tähtääviä blogeja, olkoon tämä sisäisen kasvun inspirointiin ja toivottavasti myös kaikenlaiseen vuoropuheluun tarkoitettu blogi. Olen vasta aloitteleva bloggaaja, tämä on siis uusi ja jännittävä hyppäys tuntemattomaan. Bloggaaminen on ollut pidemmän aikavälin haaveeni, vaikka tosin pelottava sellainen. Käsittelen näissä teksteissä yhteiskunnallisia ja inhimillisiä ilmiöitä. Käsittelen oikeastaan kaikkea inhimillisen piiriin kuuluvaa. Haluan samalla haastaa omia ajatuksiani kuin myös sovinnaisia ja normatiivisia käsityksiä.

On ollut aika, jolloin itse tuottamaani tekstiä lukiessa (circa 2018) olisin ehkä nauranut ja jopa mielessäni pilkannut allekirjoittaneen kirjoittamaa tekstiä ja ehkä jopa salaa mieleni sopukoissani tuntenut mitä mehukkainta ylemmyydentunnetta siitä. Asettuisin kirjoittajan ja tekstin sisällön yläpuolelle, sillä kokisin varmaan olevani oikeassa ja pitäisin hölmönä sitä, joka tämänlaisen tekstin on kirjoittanut. Oli aika, kun tunteista, motiiveista ja hengellisyydestä keskustelu oli mielestäni ajanhukkaa ja jos niistä oli pakko puhua, piilouduin yhden näkökulman taakse tuomiten kaikki muut. Tiedän tuon ihmisen olevan minä tai jokin versio itsestäni, mutta samalla sellainen versio, joka tuntuu yhtä vieraalta ja kaukaiselta kuin jokin toinen ihminen voi tuntua vieraalta, kuin katsoisi jotain toista ihmistä silmiin saamatta häneen yhteyttä. Jos olen vieras itselleni – mikä tai kuka minä edes siinä tapauksessa olen? Mitä toiset vieraat eli muut ovat minulle? Kutkuttava ajatus, siitä ehkä joskus myöhemmin lisää.

Muutos on ollut perusteellinen ja luita ja ytimiä vavisuttanut. Kaikki muutosvastarintaiset pölyt on juurineen kaikkineen kertaheitolla putsattu pois, ja tilalle syntynyt jotain ihan uutta näinä muutamina viime vuosina ja hyvä niin. Muutosta ei nimittäin voi vastustaa. Se tuli yllättäen ja jälkikäteen ajateltuna ajallaan ja se teki elämästä helpompaa ja vaikeampaa.  

Kaikki tuottamani tekstit syntyvät oikeastaan itsestään: kun inspiraatio iskee ja koen, että minulla on sanottavaa, istun alas ja kirjoitan. Sisältö luo itsensä kauttani eikä toisinpäin. Kuten lapsena, kun kirjoitin fantasiaseikkailuja, joissa seikkailivat mytologiset hahmot ja maailmat. Tuolloin tarinat ja ideat löysivät minut. En voi muuten edes selittää, miten päähäni mahtui niin paljon – opettajakin kerran ala-asteella kysyi luettuaan tarinani, että mistä oikein keksit tällaisen idean? Silloin valehtelin, kerroin lukeneeni vastaavanlaisen tarinan, sillä häpesin sitä, että minulla ei ollut mitään vastausta tuohon kysymykseen. En ajatellut niinkään kirjoittamaani, kuin sanat ryöppysivät ulos jostain tajuntani hämärästä. Ja sekös olisikin ollut pelottavaa tuoda päivänvaloon, tuo piilotajuntani hämärä. Piilouduin totuuden sijasta helppouteen ja valheeseen. Ei mennä sinne, mistä on vaikea saada selkoa, missä on mahdollisesti epämukavaa, outoa ja selittämätöntä, ajattelin. Jo lapsena tunsin häpeää. Tai paremminkin: lapsena etenkin tunsin häpeää.

Kaikenlainen luovuus on ollut aina hengessäni vahva, ideoiden on ollut saatava tulla ulos, mutta olen aina kokenut, että ne tulevat jostakin minulle, kuten eräässä näyttelyssä mielestäni valokuvaaja hyvin sanoi: ”En minä ota kuvia, kuvat ottavat minut.” Näin olen aina vahvasti kokenut, että minä en ole luonut tarinoitani, ne ovat luoneet itsensä kauttani. Ovatko ideat jo olemassa jo ennen, kuin ne muuttuvat sanallistetuiksi, ilmaistuiksi? Sillä miten voisi ideoida jotain, mikä ei ole jo olemassa? Mistä ne ideat tulevat? Ja toisaalta, mikä merkitys idealla voi olla? Onko idea, jolla ei ole materiaalista sijaintia ja olemusta, kuten kivellä vaikkapa keskellä Saharan aavikkoa, jota kukaan ei ole koskaan nähnyt (ja ehkä tule näkemään), vähemmän merkitystä, kuin idealla kivestä, joka saattaa vaikuttaa ympäröivään maailmaan paljon suuremmassa määrin?  

Tällaisia ajatuksia ja saatesanoja minulla herää tähän maanantaihin. Silmäpussit ja paineentunne silmissä kielivät väsymyksestä, lihakset tuntuvat vahvoilta, mutta myös kovin veltoilta, puhdittomilta. Ei ollut paras uneksittu yö, siihen sisältyi paljon levottomia ja pelottaviakin unia. Kömpelönä väsymyksestä ja tokkuraisena unesta aamuni alkoi kahvikupin kaatumisella syliin ja lattialle. Ja nyt olisi aika käydä kiinni töihin, mutta ideat vaativat saada tulla muotoilluiksi ensin, aluksi aloittamaani Word-tiedostoon, jota en olisi uskonut koskaan voivani näyttää toiselle. Mitä muut ajattelevat, miettisin, jos tietoisuuteni täyttyisi edelleen lähinnä epävarmuuden siemenistä – jos tietoisuuteni olisi niiden lukkojen vangitsema, kuin mitä se ennen ehkä oli. Nyt se ei ole sitä enää ja tunnen, miten muutoksen tuulet värähtelevät pitkin kehoani ja energia virtaa sisältä ulos uudella tavalla. Ehkä saan tästä rohkeutta ja voimaa ilmaista, mitä sisälläni kannan. Mitä ajatuksia ja ideoita kannan ja miten ne itsessäni ilmenevät. Miten niitä tulkitsen ja niihin suhtaudun? Uteliaisuudella? Kielloilla? Kenties pelolla? Vai hyvin ristiriitaisesti? Tuntuu hyvältä kirjoittaa sellaisesta, mikä tuntuu itselle merkitykselliseltä. Olen alkanut havainnoimaan enemmän ja tuomitsemaan itseäni vähemmän – ja siinä tuntuu olevan avain myös ulkomaailman ymmärtämiseen uudenlaisista näkökulmista.

Olen ymmärtänyt, että kun tahtoo itselleen hyvää, asiat niin sanotusti asettuvat kuten on tarkoitus. Se, mikä tuottaa hyvää, on myös hyvää ulkoisesti tarkasteltuna sen sijaan, että toiminta ja motiivi tulisivat ulkomaailmasta ja tunteet muotoituisivat ulkoisen maailman paineiden ja pelkojen ristiaallokossa, sisäistäisin pelon, että en ehkä osaa / en ehkä voi tai… Mitä jos epäonnistun? (Niin, mitä sitten?) Toiminta ei tuolloin koskaan asettaudu vapaasti. Silloin se jo lähtökohtaisesti ei asettaudu eikä energia virtaa, kuten se parhaimmassa tapauksessa tekee, eli vapaasti. Siksi esimerkiksi paineiden ja pelon (riittämättömyyden tunteen) motiiveista käsin toteutettu laihduttaminen harvoin toimii pidemmällä tähtäimellä (tästä haluan kirjoittaa myöhemmin, mielestäni esimerkiksi Jenny+ on aivan mainio). Kaikki on energiaa, ajatuksetkin ovat energiaa ja vievät energiaa ja suuntaavat energiaa tiettyyn suuntaan. Kun ajatukset ovat hyvät, toiminta lähtee liikkeelle oikeasta lähteestä (motivaatiosta?) ja lopputulos on myös hyvä. Kun en toimi niin kuin minun pitäisi tehdä vaan teen niin kuin hyvältä tuntuu, niin silloin myös hyvää tapahtuu. Silloin toiminta ei ohjaudu niistä merkityksistä, jotka toimintaa ohjatessa varmistavat, ettei pahinta mahdollista (sitä, mitä pelätään), tule tapahtumaan. Silloin varmistellaan, silloin ei voi tapahtua sitä hyvää, mikä ilman tuota varmistelua tapahtuisi. Pelon ohjatessa toimintaa ei energian anneta virrata vapaasti: itse asiassa silloin vain vastustetaan sitä, että korkein mahdollinen hyvä voisi tapahtua. Pelolla on mahdollisuus hiipiä tajuntaan ja toimintaan, vaikka alun perin olisikin päättänyt, että en anna sen vaikuttaa… Silti, kun epäilys on jo saavuttanut tietoisen tason itsessä, se on jo olemassa toiminnassa. Epäilyllä (joka voi kohdistua ulkoisiin asioihin) epäillään oikeastaan vain omaa itseä. Se on ihan ymmärrettävää: koko ympäröivä kulttuurimme pommittaa meitä jatkuvasti viesteillä omasta riittämättömyydestämme.

Omasta totuudesta on tärkeää pitää kiinni. Omia rajoja ei saa rikkoa. Jos se loukkaa toista, sen on oltava niin. Minä en ole vastuussa kenenkään toisen onnellisuudesta. Haluan kokea sen, mitä kaikkea voikaan tapahtua, kun olen niin sanotusti täynnä itseäni. Kukaan ei voi omistaa sitä ja kertoa, mitä siitä täytyisi seurata. Kukaan ei ohjaile, millä tavalla minun pitäisi suhtautua itseeni. Minähän sen päätän. Kuulostaa ehkä helpolta, mutta esimerkiksi markkinavoimat, jotka uusliberalistisen talouspoliittisen eetoksen myötä ujuttavat lonkeronsa yhä syvemmälle ihmismielen koukeroihin eri medioiden välityksellä, eivät ainakaan helpota omien merkitysten (saati sananvapauden) omistamista. Kun suhtaudun itseeni varauksettomalla rakkaudella sellaisesta paikasta, jota voisin kuvailla vaikka armoksi, olenkin alkanut kukoistaa. Pikkuhiljaa. Omistan itseni. Omistan merkitykseni, ajatukseni, tunteeni. Ne luovat todellisuuteni. Kun omistan itseni, teen niitä asioita automaattisesti, jotka resonoivat juuri oman sisäisen merkitysmaailmani kanssa. Merkitysten, jotka ennen ovat muodostuneet yhteistyössä tai lähes kokonaan ulkomaailmasta tulevien ja erilaisten rivien välissä luettujen käskyjen ja informaation muodossa. Sellaisen informaation, joka viestittää, että et riitä.

Ajattelen nyt, että ihmiset jotka tuomitsevat muita, eivät ole sisäisesti asettautuneita (huono sana, pitäisi ehkä keksiä parempi). Se kuka tulee sanomaan toiselle, miten tämän tulee olla olemassa, ei ymmärrä. Se kuka ymmärtää, ei yritä muuttaa toista, koska ymmärtää, että muutos todella on ihmisestä itsestään kiinni, siinä ei ole muuten minkäänlaista pointtia. Toiminnassamme voimme pyrkiä vastaamaan toisten odotuksiin ja sekin jo kertoo siitä, ettemme ole sisäisesti tasapainossa ja täyttäneet tietoisuuttamme omilla merkityksillämme, eikä sellaisesta toiminnasta pitkällä tähtäimellä seuraa hyvää. Ei välttämättä pahaa, mutta ei korkeinta mahdollisinta hyvää. Silloin energia ei liiku vapaasti. (Energia voi olla metafora mille tahansa. Tunteille, ajatuksille – ne kaikki kulkevat myös kehossa. Jäävät kehoon, tukkeutuvat, jos se jokin – tunteet, ajatukset, joka voi vastata energiaa tässä kontekstissa – ei pääse vapaasti kulkemaan ja tule ilmaistuksi, koetuksi, kuulluksi.) Vasta kun tunnemme itsemme ja täytämme itsemme itsellämme, toimimme niin, mikä on korkeimman minämme parhaaksi. Ja vasta silloin lopputulema on hyvä. Se on niin hyvä, että sekin voi pelottaa. Ihmistä voi pelottaa olla paras mahdollinen itsensä – olla sellainen, joksi tänne on synnyttykin. Miksiköhän? Ehkä taustalla piilee edelleen pelko siitä, että ei riitä ja ole tarpeeksi hyvä juuri omana itsenään. Pelko on niin syvällä, että se on syövyttänyt ihmisen uskon itseensä. Usko on mahdollista löytää, mutta helppoa se ei ole, koska omat muurit voivat olla niin korkeita ja tuttuus on mukavampaa kuin hyppäys tuntemattomalle maaperälle. Vaikka se on hassua pelätä omaa suuruutta: juuri silloin, vapautuessamme peloistamme saamme kaiken, mistä olemme ikinä sielumme salaisissa sopukoissa unelmoineet ja saamme kaiken sen, mitä tarvitsemme. Saamme rakkauden, joka ei jätä, vaikka mokaamme ja vaikka meidät jätetään. Saamme armon, vaikka teemme jotain kamalaa. Joku voisi ehkä kysyä: ”Noh, saanko silloin lottovoiton, jos oikein kovasti haluan vaan sitä?” Ehkä ja ehkä ei. Ehkä silloin, kun tiedostat oman itsesi ja vapautat itsesi ulkopuolisesta kuormasta ja kuonasta huomaatkin, että et sinä sitä oikeasti edes halua. Se puoli sinusta, jonka merkitykset muodostuvat ympäröivän kulttuurimme kanssa yhteistyössä, tämän markkinavoimien hallinnoiman materialistisen kulutus- ja yksilöeetoksellisen kulttuurin kanssa yhdessä voi sitä haluta, mutta ehkä se osa sinusta joka on aidosti vain omia merkityksiä luova ja ulkomaailmaa vapaasti irti näistä merkityksistä havainnoiva, ei sitä halua. Tai pikemminkin: miksi kukaan haluaa voittaa lotossa? Mitä se kertoo ajasta, jossa elämme? Mitä se kertoo sinusta? Ehkä sellainen toive ja halu tulee ulkopuolelta ja muiden (kuten markkinointieksperttien) toiveista ja näkemyksistä käsin, kun ei tiedosta omia tarpeitaan ja halujaan. Ehkäpä? Epäilen itseäni vielä ajoittain itsekin, epäilen näitäkin ajatuksia. Ei siinä mitään. Epäilen itseäni edelleen, mutta olen avautumassa sille mahdollisuudelle, että ehkä se kaikki epäilys on turhaa. Ehkä se ei tuo mitään lisäarvoa elämääni. Se ei palvele elämässäni mitään. Että se epäilys on kuin syöpä, jonka moottorina toimii pelko (tai häpeä, joka mielestäni voi kummuta myös pelosta).

Ehkä näitä pohdintoja on vauhdittanut oma sisäinen muutokseni viime aikoina, mikä on johtanut myös muutokseen toiminnassani. Vuosikausia olen pyrkinyt tähän (koska niinhän minulle on ohjeistettu), mutta vasta luopuessani ihanteistani ja riittämättömyyden tunteestani olen päässyt tähän pisteeseen. Olen ollut viime aikoina positiivisesti yllättynyt esimerkiksi siitä, minkälainen vaikutus puhtaalla ja ravintopitoisella ruualla on ollut omaan mielen tasapainoon. Voin paljon paremmin ja pysyn paremmin virittäytyneenä sellaiselle taajuudelle, jolla ajattelen selkeämmin kuin aikoihin. Sama juttu, kun kävelen ulkona luonnossa ja kun meditoin. En tällä pyri mielestäni mihinkään hyvinvoinnin lisäämiseen sen ajatuksen kautta, että se tekee minulle hyvää, koska eri lähteet informoivat minulle, että se tekee minulle hyvää. Mitä sitten? Mitä jos en välitä siitä, haluanko itselleni hyvää? Tai jos teen hyvää ymmärtämättä edes sitä, miksi teen niin, suoritan pelkästään? Vastaus on: teen yhä enemmän näitä asioista, koska olen havainnut, että ne tekevät minulle hyvää ja hyvän tekeminen itselleni on tärkeää. Miksi? Koska ansaitsen hyvää. Koska ansaitsen todella paljon hyvää. En ole tarkoituksellisesti alkanut myöskään henkistymään. Ennen muinoin olisinkin varmaan nauranut tulevalle itselleni. En tuomitse tuota pelokasta ihmisolentoa, joka olin, vaan lähinnä uteliaana haluan pohtia, että mitä se kertoo sen olennon sen hetkisestä tietoisuuden tilasta?

Miksi tehdä jotain, mikä tekee itselle hyvää? Miksi haluta voida hyvin? Miten voisi voida hyvin tekemällä hyvää tuottavia asioita, jos ei lähtökohtaisesti halua voida hyvin? Kaikki eivät halua voida hyvin, koska kaikki (minä joskus muinoin mukaan lukien) eivät usko oikeasti, että he ansaitsevat voida hyvin. Se on mitä toimivin ja yksi vanhimmista hallinnointikeinoista, pelon istuttaminen ihmiseen. Sitä ovat tehneet kaikki instituutiot läpi vuosisatojen. Sitä tehdään edelleen. Sitä tehdään, koska se on niin tehokasta. Pelko kulkee läpi perheiden ja läpi sukupolvien kipuna eri muodoissaan niin pitkään, kunnes joku ketjun osa ymmärtää, että se loppuu tähän. Se loppuu minuun. Se loppuu, kun pelkoa ja kipua tai molempia suuremmalle annetaan tila tai kipu kasvaa niin suureksi, että ihmiseen tulee jopa särö. Säröstä ihmiseen valuu valo, armo ja rakkaus. Ja uusi aamu, kaunein uusi aamu joka aamu, ja ymmärrys.

Sinulla ja minulla on kaikki oikeus ja valta toimia itse parhaaksi katsomallamme tavalla kaikissa tilanteissa. Kukaan muu ei omista sinua. Ei ajatuksiasi, arvoasi, ei merkityksiäsi, eikä voi sinua myöskään satuttaa. Se, että joku haluaa loukata sinua, tai yrittää muuttaa sinua, muokata sinut haluamakseen, tai se, etteivät he hyväksy sinua missä tahansa olomuodossa – ei tosiaankaan kerro mitään sinusta, vaan se kertoo heistä itsestään. Sama toki toisinpäin. Sinulla on oikeus muuttua ja muovautua. Sinulla on oikeus ajatuksiisi ja tunteisiisi, kaikenlaisiin ajatuksiin, haavoittaviinkin. Sanoi kuka mitä tahansa, niissä ei ole mitään pahaa. Omien tunteiden ja ajatusten kyseenalaistamisesta tosin saattaa alkaa todella jännittävä elämänmittainen tutkimusmatka sinuun itseesi ja se saattaa asettaa koko sen hetkisen elämäsi pirstaleiksi (kun kaikki, mihin olet uskonut, kaikki mitä olet kokenut ja ajatellut nousevat uuteen valoon) ja joudut ehkä aloittamaan koko elämäsi uudelta pöydältä.

Ei ole vääränlaisia tunteita. Uskon vahvasti, että tunteet näyttelevät suurempaa osaa ajattelussamme ja toiminnassamme kuin uskallamme myöntääkään (esimerkiksi tiedeinstituution sisällä). Tätä omaa tutkimusmatkaani haluan jakaa teille tässä blogissa.

Tällaisia ajatuksia minulla on ollut tänään. Ehkä ne myös muuttuvat tai jalostuvat vielä tästä (moneen otteeseen), eipä minulla ole kiire minnekään. Tunnustellaan.

Rohkeutta, rakkaudellisuutta ja iloa päivääsi.