Aloin lukea Laila Snellmanin uusinta romaania Antautuminen, jossa Laila kertoo erityisherkyydestään. Rupesin kirjaa lukiessani miettimään itseäni ja syitä omaan käyttäytymiseeni. Olin lapsena hyvin syrjäänvetäytynyt sekä ujo ja sairastelin koko lapsuuteni. Muistan vieläkin melkein 50 vuoden takaa ensimmäisen luokan opettajani, joka arvosteli jokaisen oppilaan luokan edessä. Minulla oli hyvä lauluääni, mutta olin arka, enkä halunnut esiintyä yleisön edessä. Opettajani pakotti minut harjoittelemaan joka välitunti joulujuhlaesiintymistä varten. Olin aivan kauhuissani. Onnekseni sairastuin vakavasti ja jouduin pitkäksi aikaa sairaalaan. Lapsena ja varhaisnuorena tunsin itseni usein erilaiseksi: olin kömpelö, ujo, enkä halunnut koskaan olla esillä.

Teini-iässä tunsin itseni rumaksi ja minulla oli huono itsetunto. Kummitätini ilmoitti minut tyylikursseille, jotta saisin lisää varmuutta. Sainkin ulkoista ja sisäistä itseluottamusta, mutta edelleen olin pohjimmiltani ujo ja jännitin uusia asioita ja tapahtumia.

Minulla oli usein tunne, että en kelpaa tällaisena ja minun pitää aina yrittää miellyttää kaikkia. Janosin arvostusta ja pidin itseäni huonompana kuin muut. Työssä yritin päteä tekemällä vuosikausia pitkiä päiviä ja pärjäsinkin hyvin työssäni. Kesti pitkään ennen kuin hyväksyin töissä ja kotona sen, että vähempikin riittää. Perusluonteeni ei muutu, mutta olen opetellut tietoisesti ottamaan vähän rennommin, vaikka se edelleenkin on  kovin vaikeaa.

Oikeastaan ensimmäisen kerran elämässäni jouduin oikeasti miettimään, kuka olen ja miten haluan loppuelämäni viettää äitini kuoleman jälkeen vuonna  2010. Olin ennen äitini kuolemaa kärsinyt jonkin aikaa työuupumisesta ja äidin kuolema laukaisi kaiken sen pahan olon. Onneksi ensimmäisen kerran sain ammattiapua ja ymmärsin ja opin vähitellen hyväksymään sen, että olen herkkä, en ole uraihminen, minulla on lievä hahmottamishäiriö ja olen erittäin turvallisuushakuinen ihminen. Ujoudestani huolimatta olen perusluonteeltani iloinen, nopea tekemisissäni ja tulen hyvin toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Nauru ja itku ovat herkässä.

Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että sain ajoissa apua. Olen myös ilokseni voinut todeta, että uskallan tehdä haaveitani totta. Olen koulinut ujouttani tekemällä välillä tavismallin töitä, laulanut miehelleni hänen 50-vuotispäivillä, aloittanut joogaharrastuksen ja aloittanut esimerkiksi tämän blogin kirjoittamisen! Vaikka tuntuu joskus lapselliselta, sanon joka aamu omalle peilikuvalleni ”minä olen hyvä ja tästä tulee hyvä päivä” ja se auttaa. Yleensä positiivinen ote elämään ja kiitollisuus joka päivästä auttaa ja antaa energiaa ja hyvää mieltä.

Nyt tuntuu todella hyvältä. Minun ei tarvitse miellyttää ketään ja kelpaan hyvin tällaisena epätäydellisenä. Olen kääntänyt herkkyyteni vahvuudekseni. Olen onnekas, koska minulla on aina ollut rakkaat veljeni, lähisukulaiseni, perheeni ja ystäväni ympärilläni. Matka jatkuu ja odotan innolla, mitä se tuo tulevaisuudessa tullessaan!