Fyysisen ja henkisen nälän (yyh) erottamisesta
Kun nyt kerran olen julistanut koko maailmalle (tai siis Lilylle) olevani tunnesyöjä, lienee ihan fiksua pohtia, mitä se oikeastaan edes tarkoittaa.
Itse määrittelisin tunnesyömisen (emotional eating) jotenkin näin: tunnesyöjä pyrkii sammuttamaan ruualla fyysisen nälän lisäksi jonkinlaisen henkisen nälän.
Se voi tarkoittaa sitä, että huonona hetkenä syödään, koska ajatellaan, että ruoka lohduttaa tai piristää. Se voi tarkoittaa myös sitä, että hyvänä hetkenä ruualla palkitaan tai sen ajatellaan tekevän hyvistä hetkistä vieläkin parempia.
Tämä on tiettyyn pisteeseen asti aivan normaalia ja tervettä – hyvä ruoka, parempi mieli. Ruuan kuuluukin olla isokin osa arkea, sen kuuluukin tuottaa mielihyvää ja toimia eräänlaisena luontevana kehyksenä monille sosiaalisille tapahtumille. Ei ole varmaan sattumaa, että uuden tuttavuuden kanssa käydään nimenomaan kahvilla, tai että perheet viettävät usein aikaa juuri yhteisen ruokapöydän äärellä.
Ongelma ruuasta tulee silloin, kun ihminen (esim. minä) tekee ruuasta vielä suuremman asian. Liittää siihen kykyjä tai ominaisuuksia, joita sillä ei ole. Esimerkkejä:
Pitäisi saada tää yks raportti kirjoitettua. Auttaiskohan, jos näppiksen vieressä olisi sopivasti irtokarkkipussi?
Se tyyppi ei soittanut, vaikka lupasi. Nyt ostan litran jäätelöä, suklaalevyn, sipsipussin ja sixpäkin donitseja.
Tylsää. Löytyisköhän jääkaapilta tekemistä?
Yksikään näistä tilanteista ei oikeasti ratkea sillä, että syön holtittomasti. Itse asiassa se vain pahentaa tilannetta – sen jälkeen minulla on kirjoittamaton raportti ja todennäköisesti fyysisesti huono olo ja henkisesti huono olo siitä, että olen taas syönyt kaikkea kukkua, vaikka ei ollut edes nälkä.
Tilanne olisi ratkennut paremmin sillä, että olisin tuumannut itsekseni jotain tähän suuntaan:
Jahas. Mitäköhän voisin tehdä sen eteen, että minulla olisi huomenna valmis raportti?
Mutta sen sijaan oma selvitymiskeinoni on se, että käännyn ruuan puoleen. Kuvittelen, että sieltä löytyy vastaus. Se on ihan hölmöä. Ja silti tiedän, että en ole yksin tämän asian kanssa. Me nykyajan ihmiset kun taidamme olla aika ulalla kehon kuuntelemisen kanssa. Luin taannoin lehtijutun erittäin ylipainoisesta naisesta, joka oli laihdutuskuurille alettuaan ollut kauhuissaan vatsassaan tuntuvasta epämiellyttävästä tunteesta, kunnes oli tajunnut, että kyseessä on nälkä. Nainen ei ollut lapsuutensa jälkeen tuntenut nälkää! Kuulostaa aika extremeltä, mutta veikkaan, että tämä on itse asiassa aika yleistä. Olemme niin tottuneet napostelemaan koko ajan jotain, että emme enää edes tajua, milloin olemme nälissämme. Ja siksi syömme silloinkin, kun emme ole.
Paul McKenna (joo, se hypnoosiveikko) mainitsi jossain tunnesyömistä käsittelevässä puheessaan, että paras keino nauttia ruuasta ja pitää paino kurissa on opetella erottamaan toisistaan fyysinen ja henkinen nälkä. ”Henkinen nälkä” kuulostaa kieltämättä amerikkalaiselta hapatukselta, mutta sillä voidaan tarkoittaa tunteita kuten suru, pettymys, turhautuminen, tylsistyminen jne. Aiemmin mainitsemissani esimerkeissä oli kaikissa jollain tapaa kyse henkisestä nälästä.
Seuraa oivallus (yksi elämäni parhaista):
Ruoka auttaa fyysiseen nälkään.
Ruoka ei auta henkiseen nälkään.
Henkiseen nälkään auttaa se, että kuulostelee syömishimonsa takana olevia tunteita ja miettii, mikä oikeasti on vikana. Aina ei kyse ole mistään valtavasta lapsuuden traumasta tai valtaisasta elämänmullistuksesta – kyse voi yksinkertaisesti olla vaikka siitä, että on tylsää tai siitä, että työkaveri lyttäsi ideasi palaverissa. Suklaapatukka tuskin sanoo työkaverillesi, että anna idealle mahdollisuus. Voileipä saattaa antaa tekemistä muutamaksi minuutiksi, mutta entäs sen jälkeen? Turhautumista ja tylsistymistä kannattaa siis hoitaa tekemällä niitä aiheuttaville asioille jotain, ei syömällä.
Paul McKenna totesi myös, että kykenemättömyys erottaa toisistaan henkinen ja fyysinen nälkä on pitkälti se, mikä johtaa ylensyömiseen ja ylipainoon. Koska henkinen nälkä ei tyydyty ruualla, ihminen syö vain enemmän ja enemmän ja enemmän tullakseen kylläiseksi – mitä ei siis koskaan tapahdu niin kauan kun ihminen yrittää vaikuttaa ruualla tunteeseen, joka ei johdu vatsalaukun tyhjyydestä.
Syöminen suruun, turhautumiseen, tylsyyteen ja pettymykseen on edelleen minulle iso ongelma, mutta jo se, että olen oppinut tunnistamaan henkisen ja fyysisen nälän, on aivan mieletön askel. Seuraavaksi täytyy vielä oppia käyttäytymään tämän mukaisesti. Yksi hyvä työkalu tähän:
Aina, kun olet syömässä mitä tahansa, ota minuutin aikalisä (tai edes puolen minuutin – 30 sekuntia, kestät sen kyllä pahimmassakin suklaahimossa) ja mieti, mitä mielessäsi ja kropassasi oikeastaan tapahtuu.
Oletko aidosti nälkäinen, siis fyysisesti? Vai oletko itse asiassa ihan täynnä, mutta hamuat ruokaa siksi, että sinulla on huono fiilis, tekemättömiä töitä, stressiä tai tylsää? Ole rehellinen itsellesi.
Jos päädyt siihen tulokseen, että syömishimosi johtuu jostain muusta kuin nälästä (tai edes aidosta himosta tiettyyn makuun), pohdi, voisitko tehdä asialle jotain muuta. Voisitko tehdä jotain, mikä oikeasti muuttaisi asioita siihen suuntaan, ettei sinun tarvitsisi enää olla surullinen/ahdistunut/tylsistynyt/stressaantunut?
Jos olet minuutin aikalisän jälkeen edelleen sitä mieltä, että edessäsi oleva ruoka ratkaisee ongelmasi, anna palaa ja nauti täysillä! Jos et, keksi toinen ratkaisu.
Tätä temppua voi hyvin hyödyntää myös kesken syömisen. Jos olet syönyt puolet suklaalevystä, kuulostele olotilaasi. Oletko jo tyytyväinen? Tuleeko olosi paremmaksi vai huonommaksi, jos syöt loputkin levystä?