Ulos (ruoka)kaapista
Vuosien venkoilun jälkeen olen vihdoin ymmärtänyt, miksi syöminen saa minut (usein, mutta luojan kiitos ei aina) onnettomaksi ja ahdistuneeksi ja miksi painoni sahaa ylös ja alas epätervettä tahtia. Miksi suhteeni ruokaan on kaikkea muuta kuin yksinkertainen ja helppo. Ongelmani nimi: olen tunnesyöjä.
Kas siinä. Nyt se on sanottu, vieläpä lihavoiduilla (heh heh hee) kirjaimilla. Johan helpotti.
Toisin kuin luulisi, ongelman myöntäminen ei suinkaan ratkaise vielä mitään, vaikka se onkin alku. Sekään ei vielä ratkaissut ongelmaani, että menin nettikirjakauppaan ja tilasin jokaisen tunnesyömistä käsittelevän kirjan, jonka löysin.
Mutta yhdestä niistä kirjasta löysin luvun, joka sittemmin johti siihen, miksi nyt kirjoitan ajatuksiani nettiin. Siinä sanottiin, että tärkeintä olisi puhua ongelmasta (itse kun olen tottunut syömään ongelmaani) ja mahdollisesti jopa saada siihen tukea.
Vaan kenelle puhuisin? Poikaystävällekö, joka, niin ihana kuin onkin, ei vain voi ymmärtää. Hän on niitä ihmisiä, joille ruoka on aina ollut ruokaa: sitä syödään, kun on nälkä, ja kun ei ole, ei syödä. Kun yritän purkaa ahdistustani siitä, miksi olen taas hotkaissut suklaalevyn viidessä minuutissa tai miksi tunnen oloni surkeaksi, epäonnistuneeksi ja ahdistuneeksi, hänen ehdotuksensa on: ”Sun pitää vaan syödä vähemmän.”
Niinpä. Olisipa se niin helppoa. Tai siis – onhan se, mutta mikään määrä itsekuria ei toimi, jos suhde ruokaan on vuosikausia ollut enemmän tai vähemmän häiriintynyt. Ensin pitää korjata omaa ajatusmaailmaa. (Tosin olen viime aikoina alkanut kyseenalaistaa koko ”itsekurin” ajatusta, mutta se on kyllä jo oman kirjoituksensa kokoinen juttu.)
Entäs sitten ystävät? Jos naisseurassa yrittää avautua aiheesta ”ruoka ja syöminen ahdistaa”, se menee poikkeuksetta siihen, että jokainen alkaa vain haukkua omia reisiään ja omia läskejään. Kollektiivista itseinhoa, jossa kukaan ei kuuntele muita vaan piiskaa vain itseään. Tästä seuraa vain entistä huonompi olo, ei ikinä parempi – etenkin, kun on itse yleensä kuitenkin se porukan isoin.
Joten niin. Päätin sitten perustaa blogin, jotta saisin purkaa ajatuksiani aiheesta. Ehkä se auttaa. Ehkä voin kirjoittaa tänne, kun on huono hetki sen sijaan, että käyn ostamassa Alepan karkkihyllyn tyhjäksi. Lähinnä kirjoitan toki itselleni, mutta enpä pahastu siitäkään, jos joku muukin kohtalotoveri tänne eksyy.
Katsotaan.