Kun yksi ovi sulkeutuu

Kolme vuotta sitten aloitin työsuhteeni yliopistolla ja tänä viikonloppuna se ainakin tältä erää loppuu.

Toukokuu 2017

Olin juuri saanut graduni valmiiksi ja haaveilin salaa tutkimustyöstä. Yllättäen eräänä päivänä sain puhelinsoiton yliopistolta ja minua pyydettiin kuukauden työsuhteeseen tutkimusavustajan tehtäviin. Tartuin innolla työtarjoukseen, hypin riemusta ja jännityksestä. Ensimmäiset työpäivät jännittivät niin paljon, etten meinannus saada unta. Jännitti mennä työpaikalle, jännitti mennä kahvihuoneeseen, jännitti jutella muille. Kuukauden jälkeen tuli tieto hankerahoituksesta, joka mahdollistaisi minulle työpaikan seuraaviksi vuosiksi vähintäänkin osa-aikaisena.

Olin iloinen ja ihmeissäni, näinkö helppoa tämä voi olla? Työt vain tippuvat syliini?

Niin joko sä olet jatko-opiskelija?

Yliopistolla työskennellessä päädyin monesti keskustelemaan jatko-opinnoista ja väitöskirjan tekemisestä, se kuuluu ikään kuin small talk -kulttuuriin. Suurin osa kollegoista oli tohtorin tutkinnon suorittaneita tai väitöskirjatutkijoita. Usein unohdin, miten pitkälle olin jo kouluttautunut ja koin epävarmuutta. Otetaanko minua tosissaan, koska olen ”vain maisteri”? Olin hyvin epävarma esittämään omia ajatuksiani. Toisaalta, kokemani epävarmuus olisi ollut läsnä missä tahansa työyhteisössä, sillä sisäinen kokemukseni riittämättömyydestä ja kyvyttömyydestä oli hyvin vahva. Kompensoin tätä tekemällä työni niin hyvin kuin mahdollista. Tein pitkiä työpäiviä. Tuntui hyvältä sanoa käyttävänsä työhön paljon aikaa. Koin lisäksi, että se oli kulttuurisesti hyväksytty tapa elää elämä, mikäli asuu yksin.

Kohti jatko-opintoja

Jossain vaiheessa aloin pohtia jatko-opintoja toden teolla. Kyllä mustakin siihen olisi! Yllätyin ajatuksesta, sillä kamppailin koko ajan epävarmuuden kanssa. Huomasin osaavani hanketyössä vaaditut asiat kuten organisointiin ja viestintään liittyvät sisällöt hyvin. Mielessä vapautui tilaa luoville ajatuksille ja oman tutkimusaiheen pohdinnalle. Olen blogissani kirjoittanut aiemmin, miten kova paikka oli kuulla, etten saanut opinto-oikeutta ensimmäisellä yrittämällä. Muistan sen keskustelun varmasti loppuelämäni. Ohjaajani kysyivät, haluanko hakea uudestaan. Totta kai. Mielessäni ei edes käynyt luovuttaminen. Ja lopulta tammikuussa 2019 aloitin väitöskirjatutkijana.

Tunti-opetukset

Kuluneen kolmen vuoden aikana olen myös opettanut yliopistolla useilla eri opintojaksoilla. Ensimmäinen opetus jännitti niin paljon, että olisin voinut pyörtyä. Kolmessa vuodessa varmuus on kehittynyt pikkuhiljaa, arviointeihin tullut otetta ja olen saanut varmuutta kommunikoida opiskelijoiden kanssa myös haastavissa tilanteissa. Opettajan työt ovat välillä olleet hyvin raskaita, mutta myös muistuttaneet omista kiinnostuksen kohteista. On äärettömän hieno tunne nähdä, miten opiskelijat, joita kolme vuotta sitten orientaatiojaksolla ohjasin yliopisto-opintoihin, päättivät tänä keväänä opintojaan ja perustelivat omia valintojaan ja toimintatapojaan hyvin ammatillisella tavalla. Koin kasvaneeni heidän kanssa.

Kollegat

Ilman työyhteisöä en kokisi oloani näin haikeaksi. Opin kollegoilta monia asioita, joita minkään oppaan tai tutkimuksen lukemisella ei voi saavuttaa. Kokemuksia yhteydestä, innosta ja intohimosta työtä kohtaan. Kehityin ammatillisesti heidän tuen ja kannustuksen avulla.

Ammatillisen puolen lisäksi koin viimeisen vuoden aikana isoja muutoksia elämässä ja kollegat myötäelivät näitä hetkiä. Asunnonostaminen, odottamaton kylpyhuoneremontti sekä mummon kuolemaan liittyvän surun jakaminen. Alkutalvella työuupumuksen oireista puhuminen ja kuulluksi tuleminen oli merkityksellistä ja koin, että heidän pienet, myötätuntoiset sanat ja halaukset kannattelivat. Ja kannattelevat jatkossakin. Koen suurta kiitollisuutta monista hetkistä, joita sain kokea kuluneiden vuosien aikana. Haasteiden lisäksi olen kokenut kollegoiden kanssa paljon naurua, iloa ja lämpöä. Kiitos kaikille <3

Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu?

Huomaan, että haluaisin sanoa tulevaisuuden hyvin selkeä, mitä se ei ole. Muutamia suunnittelmia, varasuunnitelmia ja salaisia suunnitelmia kuitenkin on mielessä. Annan ajatusten, kokemusten ja olon nyt hetken kellua ja kuulostelen, mihin suuntaan jatkan. Kysymyksiä, joiden äärellä ajattelin kesällä olla:

  1. Millaisen merkityksen annan työlle suhteessa vapaa-aikaan?
  2. Miten paljon elämästäni haluan käyttää työn tekemiseen?
  3. Miten suhtaudun ylipäätään työhön?
  4. Millaista työtä haluan tehdä?
  5. Mitä juuri minä haluan?
  6. Teenkö asioita sen vuoksi, että se on jonkin toisen henkilön mielestä hyvä juttu?

Tunteiluterveisin,

Katja

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *