Herkkä tutkija
Viime viikkojen aikana olen paljon pohtinut omaa herkkyytäni, sen tuomia etuja sekä haasteita tutkijana. Ehkä myös ihmisenä.
Telkkarissa pyörii nyt musiikkiohjelma, jossa artistit herkistyvät, kertovat omista elämistään, haasteistaan ja onnistumisistaan hyvin avoimesti. Huomaan olevani hieman kateellinen, sillä koen taiteilijoille kaikenlaisten mielensisäisten kuohuntojen olevan sallitumpia kuin vaikka akateemikolle tai urheilijalle.
Tämä ristiriita tuli jo kesällä mieleeni kuunnellessani podcastia, jossa eräs ammattinyrkkeilijä puhui syömishäiriöstään. Havahduin siihen, etten ollut koskaan aiemmin törmännyt vastaavanlaisiin, inhimillisiin, keskusteluihin urheilumaailmassa. Kilpaurheilussa se on aina pyörinyt vain tulos tai ulos -ajattelun ympärillä. Ja näin olen kokenut sen myös akateemisessa maailmassa, kaikkea tekemistäsi mitataan kirjoittamasi perusteella; joko olet kehittynyt tai et.
Tämä blogin kirjoittaminen on minun keinoni inhimillistää akateemiseen maailmaan liitettyjä mielikuvia. Erityisesti niitä, joita itselläni on. Samalla se herättää kuitenkin häpeää.
”Miks just mun tarvii olla näin herkkä. Enkö vois olla vaan normaali?”
Tästä huomaa, kuinka vahvoja oletuksia itsellä on siitä, millainen ihminen se väitöskirjatutkija ”saisi” olla.
Vaikka tiedän muidenkin olevan välillä pulassa oman väikkärinsä kanssa ja uskon horjuvan, huomaan haluavani päästä maaliin (väitelleeksi tohtoriksi) ilman tätä kärsimystä. Näiden pohdintojen myötä palaan aina siihen, kuinka ihminen ei voi kehittyä ilman ponnisteluja ja kuinka väikkäri on semmoinen urakka, jollaista en ole koskaan kohdannut. Ja siitä huolimatta haluaisin suorittaa sen virheettömästi, ilman itkuja tai herkistelyjä. Tai ilman kiertoteitä tutkimusaiheen jäsentämisen kanssa. Olo on, että ”ryhdistäydy nainen”.
Tällä viikolla olen epäillyt kykyjäni. Mieleeni tuli muisto yläasteelta, jolloin harrastin paljon yleisurheilua. Olin edellisenä kesänä, ehkä 13-vuotiaana, kehittynyt kuulantyönnössä hurjasti ja odotin innolla taas urheilukentälle palaamista talven jälkeen. Jotain oli kuitenkin tapahtunut ja tekniikkani oli huonontunut. Sain paikaltaan työntämällä paremman tuloksen kuin vauhdilla. Muistan tämän olleen musertava hetki. Meillä ei ollut valmentajia, yleisurheilu oli aina vain mukava harrastus. Tuo kokemus kuitenkin muutti tilannetta ja jäi myös vaivaamaan. Nyt pelkään, että itse ikään kuin taannun kirjoittamiseni kanssa samalla tavalla kuin tuossa kuulantyönnössä. Viitteitä tästä on jo ollut. Koen etten ole kuukauteen saanut aikaiseksi juuri mitään kelvollista, pyöritellyt vain yhden A4-sivun verran lauseita edes takaisin.
Väikkärin tekeminen on ennen kaikkea uuden luomista vanhan tiedon pohjalta. Mitään luovaa prosessia ei voi pakottaa eteenpäin, vaikka kuinka haluaisi. Tämä ajatusketju on oma akilleen kantapääni. En siedä sitä, miten pitkiä aikojen menee ilman yhtään konkreettista sanaa paperille saamatta.
Mieli kuitenkin työstää aihetta, kunnes jonain odottamattomana päivänä palapelin pala löytää paikkansa. Vaikka se pala on ainakin tällä hetkellä hieman hukassa, olen yllättävän rauhallinen. Suhtautuminen näihin asioihin on jo hieman muuttunut, joka tarkoittaa, että myös kehitystä on tapahtunut. Ja tämä on herkkyyden positiivinen puoli. Mitä enemmän asioita pyörittelee ja analysoi monista näkökulmista, voi huomaamattaan päästä monissa asioissa eteenpäin.
Olisi kiva kuulla, millaisia kehittymisloikkia teillä on ollut?
Tunteiluterveisin,
Katja