Sisäisen kriitikon vahvistuminen
Katse taas menneisiin lukiovuosiin, motivaatiohaasteisiin ja ulkonäköpaineisiin.
Erään kesän aikana oma asemani lentopalloseurassa oli muuttunut siten, etten tulisi saamaan peliaikaa ulkomaalaisten vahvistusten pelatessa roolissa, jossa minäkin pelasin. Koin tulleeni jossain määrin huijatuksi: minulle markkinoitiin joukkuetta mahdollisuutena kehittyä pelaajana, sillä pääsisin ”kovempiin” peleihin. No, vaihtopenkiltä näiden pelien seuraaminen ei mielestäni vastannut käsitystä pelaajana kehittymisenkeinosta. Mieleeni syöksyi ajatus, ettei minuun pelaajana voi luottaa; tarvitaan vahvistuksia.
Tunsin olevani altavastaajan asemassa. Olin joutunut tulikokeeseen, josta selviytyminen veisi vuosia: olin nähnyt muidenkin käyvän saman prosessin läpi. Osa pääsi pelikentälle asti, osa ei. Vaikka joukkueen toiminnan kannalta vaihtopelaajat ovat elinehto, näyttyi siinä roolissa oleminen jokaisessa ottelussa häpeällisenä roolina, ikäänkuin olisin aasinhattu päässä kaikkien ivan kohteena. Hävetti olla vaihtopenkillä. Ajattelin ottelun katsojien säälivän minua: ”Ei tuokaan osaa mitään, mutta silti se on tuonne otettu vaihtopenkin lämmittäjäksi”.
Sisäisestä äänestä tuli entistä armottomampi. Huomasin vain virheeni, joita tein treeneissä.
Motivaatio alkoi kadota.
Tähän mennessä syy treenaamiselle oli löytynyt otteluista: halu voittaa ja kehittyä palkitsivat. Tämän kokemuksen puuttuessa, koin merkityksettömyyttä.
Miksi treenaan hullunlailla, omistan koko elämäni aamusta iltaan lentopallolle ja tottelen valmentajan välillä jopa epäreiluilta tuntuvia ”rangaistuksia”?
Näitä olivat muun muassa hurjat juoksu-pallonkäsittely-tehtävät, joissa pyrittiin kehittämään paineensietokykyä laskemalla joukkueen kontakteja palloon sekä tietyn välimatkan juoksemiseen. Mikäli ”palloralli” katkesi, eli pallo tippui maahan, piti kaikki aloittaa alusta. Todellisuudessa kehittyi vain virheiden pelko. Pelkäsin eniten sitä, etten jaksaisi juosta enää seuraavaa rangaistusta. Tai sitä seuraavaa. Tuntui, että intohimoani oltiin sammuttamassa.
Samoihin aikoihin alettiin mitata rasvaprosentteja treenien lopuksi siten, että kaikki 16-19 -vuotiaat treenikaverit olivat läsnä. Minä mahduin asteikolla ”normaalin” sisälle, mutta kaikki eivät. Näiden tiettyjen pelaajien tuli käydä ennen aamutreenejä omatoimisella, valmentajan sanoin, ”läskilenkillä”, joka tarkoitti matalan sykkeen peruskuntolenkkejä.
Minäkin kävin, vaikkei olisi tarvinnut. Heräsin aamuisin ennen kuutta, jotta ehdin 45 minuutin lenkille, aamupalalle ja siitä aamutreeneihin. Aamutreeneistä suoraan lukioon päiväksi, josta suoraan iltatreeneihin. Jokaisessa välissä piti syödä jotain. Ruuan tarkkailusta tuli uusi keino yrittää maksimoida oma kehittymispotentiaali. Olin jo tätä ennen lopettanut yläasteikäisenä kaikkien herkkujen syömisen.
Valmentajan mukaan iltaisin ei enää saanut syödä leipää ja päivisinkin hiilihydraattien määrää pitäisi rajoittaa. Ruokasuhteeni vinksahti. En muista, että olisimme saaneet ravintovalmennusta tai koko päivän kattavia ravinto-ohjelmia. Oma mieleni sisäisti vain kiellon: ei hiilihydraatteja.
Urheilijan piti olla ”tietyn kokoinen”, sillä tietyn kokoisia pelikavereita ihailtiin. Se, kuka söi vähiten, sai aina jollain tasolla positiivista huomiota: vähintään selän takana puhuttiin (ihaillen), kuinka se ja se olivat niin hoikkia tai kurinalaisesta ruokaan suhtautuvia.
Yhdessä vaiheessa asuimme soluasunnoissa, joissa meidän asumissopimukseen sisältyi aamupala ja illallinen. Söimme usein noin kymmenen hengen ryhmässä. Tarkkailin muiden syömän ruuanmäärää. Minun olisi pitänyt pystyä syömään aina vähiten. Se oli ainut mittari, jolla tarkastelin omaa syömistäni. Harvoin pystyin saavuttamaan tämän tavoitteen, tunsin epäonnistuneeni tuossa hyvin yksinkertaisessa asiassa: syö vähän.
Tuolloin kuvittelin muiden ajattelevan etten ollut urheilijalta odotettavassa kunnossa. Erityisesti reisilihakseni olivat liian suuret. Kerran erääs joukkueen johtotason henkilö piirsi pelaajaesittelylistalla olevan pelaajan kuvaan sisäreisiä ikäänkuin kapeammiksi todeten: ”Tuostakin voisi vielä vähän ottaa”.
Edellä kuvatut tilanteet ovat vain nostoja arjesta, jossa elin monta vuotta. Kokemukset ovat jättäneet vahvan jäljen, joka aktivoituu saadessani kriittistä ja/tai kehittävää palautetta keneltä tahansa (ystäviltä, opiskelijoilta, joita opetan, väikkärin ohjaajilta, kollegoilta jne.). Tämän vuoksi menneiden pohdinnasta on tullut minulle tärkeä keino ymmärtää myös nykyisyyttä.
Haluaisin lopettaa postauksen nasevasti, mutten osaa. Olkoon tämä harjoitus sisäiselle kriitikolle.
Tunteiluterveisin,
Katja