Ja sitten tuli väsymys

Joulu ei ollut niin palauttava kuin toivoin. Väsymys ja suru kasvoivat kasvamistaan, jonka vuoksi hakeuduin työterveyteen.

Työterveyshoitajalla 30.12.19

Itkin väsymystä, surua ja epäonnistumisen tunnetta. Tuntui huojentavalta, kun työterveyshoitaja totesi: ”Nyt sun pitää ottaa vähän lepoa, sä et voi huolehtia muista, ennen kuin jaksat taas huolehtia itsestäsi”.

Työterveyslääkärillä 2.1.20

Olin häkeltynyt. Sanoin, etten tunne enää mitään, enkä tiedä, miksi olen vastaanotolla. Lääkäri teetti minulla työuupumus- ja masennustestin, jotka antoivat viitteitä olotilasta sekä kyseli vointiani. Hän oli empaattinen ja yllätyin, että minun tunteeni otettiin tosissaan.

”Kyllä minä sinulle vielä vähän pidemmän sairausloman kirjoitan.” Omasta mielestäni kaksi viikkoa tuntui liiottelulta, mutta poistuttuani vastaanottohuoneesta tuntui, kuin koko syksyn ja talven kalvanut väsymys olisi vihdoinkin saanut luvan kanssa tulla ulos.

Työuupumustestin huolestuttavin kohta oli lääkärin mukaan kokemukseni ammatillisesta itsetunnosta, jota ei näemmä ole lainkaan. Havahduin siihen, kuinka vertaan itseäni koko ajan toisiin, minun kanssa jatko-opinnot yhtä aikaa aloittaneisiin. Lisäksi koen, etten ole pätevä opettajaksi yliopistolla, sillä en ole kasvatustieteiden tohtori, ”vain” maisteri. On kummallista, miten tuota testiä tehdessä en miettinyt kertaakaan, miten monissa työasioissa olen onnistunut ja kehittynyt kuluvina vuosina.

Lääkäri sanoi sisäisen puheen muuttamisen olevan tärkeää: ”Voisit esimerkiksi sanoa itsellesi, että riitän juuri näin ja olen hyvä”.

Voisinko todella?

Työpsykologilla 3.1.20

Oli huojentavaa päästä pohtimaan kulunutta syksyä ja talvea ammattilaisen kanssa. Huomasin yllätyksekseni ärtyväni psykologin myötätunnosta ja siitä, miten hän useaan otteeseen sanoitti tilannetta: ”Ottaen huomioon kaikki kertomasi asiat, ei ole yhtään ihme, että on väsynyt olo”. Pyöräillessäni vastaanotolta pois, havahduin siihen, että olin odottanut hänenkin ruoskivan minua ja ehkäpä toteavan: ”Mitä sinä nyt noin pienestä koet väsymystä. Otapa itseäsi niskasta kiinni ja istu tietokoneen ääreen.” Sanoinkin hänelle kokevani, ettei minulla ole oikeutta olla väsynyt.

Oivalsin, etten mielestäni saisi olla tällaisessa tilanteessa, sillä eihän minulla ole edes pikkulapsi-arkea  yösyöttöineen, jotka kotona veisivät energiaa. Myös ajatus siitä, että perheen puuttuessa ”on aikaa keskittyä töihin” kuormittaa. Ikäänkuin yksin eläessä olisi ”pakko” olla tehokkaampi työssään.

Kuitenkin, toive siitä, että saisin perheen ja kumppanin, ovat omalta osaltaan kuormittaneet syksyn ja talven mittaan. Niin monessa hetkessä olisi ollut ihanaa saada tukea myös joltain erityisen tärkeältä ihmiseltä. Mummon poismenon myötä olen myös surrut tulevaa: enää en voi esitellä poikaystäviä hänelle.

Mitä seuraavaksi?

Olen nyt pari päivää pohdiskellut, miten saisin voimavarani takaisin. Psykologin  ohjeiden mukaan nyt pitää opetella olemaan aloillaan ja itseni kanssa. Kuulostaa vaikealta.

Mikäli haluat jakaa sun arkeen tuomia voimavaroja, luen niitä erittäin mielelläni. Ehkäpä muistan, mistä itsekin olen iloinnut <3

Tunteiluterveisin (vaikkei juuri tyhjyyden lisäksi muuta tunnukaan),

Katja