Yhden työn loppu ja toisen alku

Viimeinen kuukausi on ollut kiehtova tutkimusmatka siihen, miten suhtaudun työpaikan vaihtumiseen ja tästä heräävien tunteiden tukahduttamseen.

Mikä siinä on niin vaikeaa?

Huomaan olevani todella kriittinen omille ajatuksilleni. Miksi suren työn loppumista? Miksi tuntuu haikealta vaihtaa työyhteisöä, kun työnantaja on kuitenkin sama? Miksi itkettää sanoa työkavereille heipat? Miksi en ole vahvempi?

Ja tuo ”Miksi en ole vahvempi?” -kysymys sisältää teeman, jonka ympärille on hyvä pysähtyä. On yllättävää huomata, miten mielessäni vahvuus liittyy siihen, etten kokisi haikeutta tai surua. Näinhän se ei ole, tai näin sen järjellä käsitän. Mutta ne tunteet. Koen olevani erilainen kuin muut, herkistelijä, tunteilija. Huomaan, miten paljon ryhmään (tai työyhteisöön) kuuluminen merkitsee ja mikäli käyttäydyn poikkeavasti, nousee pelko ryhmän ulkopuolelle jäämisestä. Näistä teemoista kirjoittelin jo aivan ensimmäisessä postauksessani ja teema on sellainen, joka ei taida koskaan vanheta.

Kun pysähtyy kriitikon äärelle, on mahdollista myös huomata pieni myötätuntoinen ääni, joka muistuttaa, että kaikki nämä tunteet ovat niin inhimillisiä, niin normaaleja. Tästä alkaakin kahden (päänsisäisen) äänen dialogi.

Kriitikko: ”Ole asiallinen, älä ainakaan itke muiden nähden!”

Myötätunto: ”Miten inhimillistä on soimata itseään, kun on tunteita herättävässä tilanteessa. Varmasti joku muukin tässä maailmassa kokee samoja tunteita tuollaisessa tilanteessa, se on aivan normaalia.”

Kriitikko: ”Älä ole noin ystävällinen itsellesi!”

Myötätunto: ”On kyllä todella inhimillistä myös kieltää itseään kokemasta ystävällisyyttä. Mikä sinua pelottaa siinä?”

Kriitikko: ”Jos olen ystävällinen, muutun laiskaksi, saamattomaksi ja lopulta yhteiskunnan pummiksi.”

Myötätunto: ”Miten suuria pelkoja! Niin ymmärrettävää! Varsinkin, jos koko elämänsä on elänyt (itseluotujen) suorituspaineiden alla. Onko mahdollista olla näin; hyväksyä, ettei kaikkina hetkinä ole mahdollista olla ystävällinen itseä kohtaan. Tunnistaa se hetki ja kenties kokeilla, voisiko edes pienen hetken, haastavan tilanteen aikana tuntea myötätuntoa itseä kohtaan?”

Kriitikko hiljenee (hetkeksi).

Kerta vielä

Työskentelin noin 3,5 vuoden ajan samassa työyhteisössä. Kerroin jo keväällä, miten rankkaa oli jättää työyhteisö ja jäädä työttömäksi. Muistan, kuinka nämä samat tunteet käsittelin jo keväällä. Vai käsittelinkö? Tunteet sen kuin nousevat pintaan, joten tunteillaan hetki.

Palaan muistoissani ensimmäiseen kesään ja epävarmuuden hetkiin työssä, kuinka esihenkilöni kannusti ja tuki. Muistan, kuinka hirveän paljon yritin näyttää kykyni, mutta epäilin koko ajan itseäni. Eihän minusta yksinkertaisesti voi olla akateemiseen työhön!

Mieleeni muistuvat uudestaan ensimmäiset opetukseni yliopistolla, miten paljon panostin suunnitteluun, opetuksen kehittämiseen ja vuorovaikutukseen opiskelijoiden kanssan.

Erilaiset kohtaamiset kollegojen kanssa, vertaisoppiminen, kahvihetket. Jaetut ilot ja surut.

Ja kehitys.

Viimeisen kuukauden aikana olen huomannut löytäneeni ammatillista itsevarmuutta, jota ensimmäisenä kesänä en voinut kuvitellakaan. Olen löytänyt iloa ja herkkyyttä, jonka avulla yhteistyö erilaisten tahojen ja ihmisten kanssa on helppoa ja miellyttävää (ainakin suurimman osan ajasta). Olen saanut kehuja ja kiitosta. Olen oppinut hetkittäin jopa sanomaan itselleni, että hyvin tehty. Mitään tällaista en 3,5 vuotta sitten osannut. Että ihminen voisi kehua itseään, olla tyytyväinen.

Se, että on tyytyväinen ei kuitenkaan poista epävarmuutta. Monenlaiset tunteet risteilevät nyt tietoisuudessa, mutta voin myös hetkittäin valita keskittyä hyvään, iloon. Kyllä se epävarmuus löytää tiensä tietoisuuteen.

Tunteiluterveisin,

Katja