Katse eteen, taakse ja nykyiseen

KESÄ 2019

Kaipa se kesä alkaa olla loppusuoralla. Katse, tavoitteet ja mieli on siirtynyt syksyn rahoitushakuihin, työkuvioihin ja odotusta herättäviin tapahtumiin.

Blogin myötä olen havahtunut siihen, miten vaativa olen itseä kohtaan ja miten nopeasti se lannistaa.

Pohdin kesällä omia taustojani, omaa elämäntarinaani ja sen vaikutusta nykyiseen. Lisäksi kuuntelin muutamien urheilijoiden elämäntarinoita äänikirjoina. Sain niistä oivalluksia. Jotta voi ymmärtää nykyistä, täytyy katsoa taakse.

Minun tarinani

Aloitin lentopallon noin 7-vuotiaana useiden muiden urheiluharrastusten ohessa. Pian siitä tuli kaikista mielekkäin ja innostusta herättävin asia elämässäni. Taisin jo 13-vuotiaana olla ensimmäisellä nuorten maajoukkueleirillä. Päätin muuttaa lentopallon perässä Tampereelle urheilulukioon ja keskittyä treenaamiseen valtakunnallisessa valmennuskeskuksessa  sekä seurajoukkueessa. Abivuodeksi muutin toiseen kaupunkiin voidakseni keskittyä seuratreeneihin liigajoukkueessa. Elämä pyöri aamutreenien, lukion, iltatreenien ja syömisen ympärillä. Muuhun ei ollut aikaa, eikä kiinnostusta. Muutamilta merkittäviltä valmentajilta sain myös kuulla ”Katja, sä pelaat vielä joskus ammattilaisena ulkomailla.” Se motivoi ja treeni koveni, samalla kuitenkin urheiluvammojen määrä kasvoi.

Lopulta 19-vuotiaana olin ehtinyt murtaa jalkapöytäni, reväyttää molempien jalkojen nivelsiteet ja olla kolme kertaa leikkauspöydällä. Lisäksi lukuisia pienempiä venähdyksiä ja nyrjähdyksiä. Poissaolot treeneistä ja pelko kivusta treeneissä oli omiaan lisäämään epävarmuutta omasta toiminnasta. Mikä seuraavista lyönneistä sattuu olkapäähän, miten paljon kipua pitää sietää? Jos en ollut treeneissä, vaan kuntouttamassa olkapäätä, koin muiden ajattelevan, että huijaan ja en vain viitsi treenata. Näiden ja monien muiden pahan olon tunteiden käsittelyyn ei ollut kanavaa, henkisestä treenaamisesta ei puhuttu.

Omia päiväkirjoja selaillessani olen abivuodesta kirjoitellut lähinnä merkintöjä siitä, miten paha olo oli, mutta ymmärrystä sen syistä ei ollut. Olen syyttänyt itseäni herkäksi ja saamattomaksi. Joutuessani vaihtopenkin lämmittäjäksi vammojeni sekä heikentyneen suoritukseni myötä koin muuttuneeni kaikkien silmissä kakkosluokankansalaiseksi. Ajattelin muiden ajattelevan: ”Tuohon nyt ei ainakaan kannata panostaa. Vain kentällä pelaavat ovat tähtiä.”

Lopulta päättäessäni pitää välivuoden lentopallosta viimeisimmän olkapääleikkauksen jälkeen 20-vuotiaana, kaikki valmentajat unohtivat minut. Ja miksi olisivatkaan muistaneet. Yhtäkkiä en ollut enää mitään.

Olin hakenut opiskelemaan ja pääsin Tampereen yliopistoon opiskelemaan kasvatustieteiden kandin tutkinto-ohjelmaan. Samana kesänä vanhempani erosivat ja se toi huolen vanhempien jaksamisesta. Omaa jaksamista en edes ajatellut, enhän minä eronnut ja lentopallo nyt on vain urheilua, mitäs sitä murehtimaan! Olin kävelevä esimerkki tunteiden tukahduttajasta, joka ei myönnä mitään.

Kandivuodet tuskailin identiteettini kanssa (ymmärtämättä asiaa). Kukaan ei tarjonnut apua, tai osannut tarjota. Minä en osannut kysyä. Olin pettänyt itseni. Haaveeni ammattilaisurasta jäisi haaveeksi, enkä halunnut päästää irti. Lentopallopeleihin meneminen itketti ja ymmärsin, ettei niissä kannata käydä. Tähän päivään mennessä en ole naisten liigapelejä käynyt katsomassa.

Muutos

Onneksi yksi ystävä kerran sanoi ”Tiesitkö Katja, YTHSlle voi varata keskusteluajan. Ei tarvi jäädä yksin. Mäkin olen käyny.” Ensi reaktioni oli, että minä mitään apua tarvitse. Minä pärjään yksin. Apua hakevat heikot ja sairaat. Meni pari vuotta ja olo ei muuttunut. Lopulta oljenkorsista oli käytössä enää YTHS ja vyyhti alkoi pikkuhiljaa avautumaan. Ja tässä minä sen vyyhtini kanssa olen.

Kilpaurheilu opetti kurinalaisuutta ja päättäväisyyttä, tiesin tavoitteeni ja treenasin niitä kohti. Kuitenkin mielensisäisen treenin puute (muiden tekijöiden ohella) on vaikuttanut siihen, miten vaativa olen itseäni kohtaan. En osaa olla ylpeä, sillä sitä ei ole koskaan opetettu. Aina on ollut parantamisen varaa ja vain virheet on nähty. Tai ainakin olen nähnyt omat virheeni ja sättinyt siitä itseäni.

Myös pelko unohtamisesta on edelleen läsnä. Entä jos en etenekään väikkärini kanssa aikataulussa? Unohdetaanko minut taas?

Elämä on onneksi näyttänyt, että tärkeät ihmiset pysyvät elämässä, ovat tukenani ja voin luottaa tähän.Loppujen lopuksi meriitit ja maine ovat toissijaisia asioita.

Tunteiluterveisin,

Katja