”Kyllä se siitä”

”Ei sitä väikkärin tekemistä pidä ottaa niin vakavasti”

Tuo ajatus on kohta pyörinyt kuukauden mielessä. Ehkä taustalla on pelko siitä, että en saa mitään aikaiseksi, ellen pingota ja luo kokoajan itselleni stressiä ja paineita esimerkiksi puhumalla ”kuinka VAIKEAA tämä on”, ”kuinka TUSKALLISTA on luoda uutta” ja ”mun on MAHDOTONTA saada kirjallisuuskatsausta valmiiksi”.

Huomaamattani olen luonut puheellani väikkärin teosta ulkopuolisen korviin, sekä itselleni, aikamoisen kärsimysnäytelmän. Ihan varmuuden vuoksi, sillä jos kaikki menee penkin alle, ovatpahan kuulleet ja olenpahan itselleni jankuttanut, että kyllä se tyttö kärsi. Olenko siis luonut huomaamattani pakoikkunan, jota ajattelin käyttää, mikäli huomaan, etten pysty muuttumaan tutkijaksi?

Ihmisyyteen kuuluu se, ettei koskaan tiedä, mitä elämässä tapahtuu. Milloin  tahansa voi tulla jokin asia, tapahtuma tai olotila, että väikkäri jää kesken. Sen ääneen sanominen ja ikään kuin toteaminen helpottaa. Kaikessa toiminnassa on kaksi puolta. Joko se, että tekee asioita, tai sitten se, ettei tee niitä. Vaihtoehto lopettaa väikkäri on aina läsnä ja haluaisin suhtautua siihen neutraalisti. Tai jopa hyväksyen. Huomaan, että alkuvuoden olen kieltänyt tämän toisen osapuolen olemassaolon ja aina säikähtänyt ihan hitosti vastoinkäymisten edessä, että nytkö se loppu tuli. Että nyt en taida enää osata tätä tutkimuksen tekoa enempää. Ikään kuin bensa loppui, mutten tiedä, että huoltsikalta saisi taas tankin täyteen.

Taustalla on pelko ylpistymisestä ja itsensä kehumisesta. Huomaan oppineeni puhetavan, jossa itsensä kehuminen on lähtökohtaisesti väärin ja siitä seuraa (automaattisesti) ylpistyminen ja ”nokan vartta toisia katsominen”. Nöyrä ja kärsivä, ehkä jopa katkera, on se ihanneihmistyyppi, jonka mieleni tuottaa. Huhheijaa. Mutta on parempi olla kärsimyksessä itsekseen kuin julkisesti liihotella ylpeänä. Sillä ”joka kuuseen kurkottaa…” ja ”ahneella on …”. Vastaavia varoittavia sananlaskuja katkeruudesta en ole yhtä hyvin oppinut, tai edes tiedä niiden olemassaolosta.

Tästä pääseekiin vielä syvempiin vesiin siitä, millaisessa kulttuurissa elämme. Tai olen elänyt. Tai tehnyt tulkintoja, että näin sitä pitäisi elää. Tiedä sitten, mikä se totuus on kellekin. Sen takia tämän kirjoittaminen julkisesti on niin tärkeää. Etten poteroidu omiin uskomuksiini vaan voin reflektoida niitä suhteessa toisiin ihmisiin. Saan palautetta ja ymmärrän, etten ole tuskani kanssa yksin. Sillä ilmeisesti kukaan ei pääse tässä elämässä ilman kipua eteenpäin. Jostain syystä olen vain pyörinyt oman napani ympärillä, enkä ole nähnyt muiden tuskaa.

Tähän silmien avautumiseen johti eräs jatko-opintoihin liittyvä kurssi, jossa kuulin monien muiden samassa vaiheessa väikkärinsä kanssa olevien, pohtivan samoja epävarmuuden tunteita. Sosiaalisen tuen merkitys ja avoimesti omista tunteistaan kertomisen mahdollisuus jouduttivat omaa prosessiani väitöskirjatutkijana ja huomaan nyt suhtautuvani hieman lempeämmin tähän projektiin. Myös edellisen postauksen myötä saamani palautteet ovat vahvistaneet minua, aihe oli vaikea ja voittekohan edes käsittää, miten paljon muutama tsemppaava sana ja myötätunnon osoittaminen hädän hetkellä  voi ihmismieltä lohduttaa. Kiitos niistä <3

Taidan päättää tämän postauksen ajatukseen, jonka jo kandia tehdessä koin lohdulliseksi: ”Kyllä se siitä”.

Tunteiluterveisin,

Katja

hyvinvointi mieli hyva-olo oma-elama