Arjen aaltoja

Enpäs tippunutkaan

Pian on eletty jo kolmasosa vuotta 2020. Alkuvuodesta meinasin tippua tyhjyyteen, mutta täällä sitä edelleen ollaan. Päättäväisen lempeästi eteenpäin menossa.

Kumivene

Huomaan, että aiempi räpiköinti elämässä on vaihtunut kumiveneellä seilaamiseen. Ei mikään paras paatti merelle, mutta pienemmillä vesillä aivan mainio. Metafora voidaan analysoida seuraavalla tavalla: Olen ottanut pieniä askelia oman hyvinvointini edistämiseksi. Olen harjoitellut hyväksymään omia tunteitani ja kohtamaan tietoisesti impulsseja, joita tunteiden välttelystä usein seuraa: somessa roikkuminen, tv:n ylipaljo katselu, tunnesyöminen, liikunta tunteiden välttelyn keinona… Nämä tulivat ensimmäisenä mieleen.

Samanaikaisesti olen myös muistanut, miten ihanaa on nauraa, höpsötellä ja vaipua ilosta seuraavaan euforian tunteeseen. Koinpa jo tunteen, että elämä on aika ihanaa…. Kunnes tuli

Korona

Vasta kun pääsin ihastelemasta kuminveneeni kestävyyttä, pätevyyttä ja monikäyttöisyyttä, alkoi toissa viikolla koronauutisointi. Huoli läheisistä ja omasta terveydestä, epävarmuus ja pelko tulevaisuudesta valtasivat mielen.

Itketti, kun kuuntelin hallituksen tiedotustilaisuutta, jossa ilmoitettiin koulujen sulkemisesta. Mitä tämä on! Itketti, kun kuuntelin somesta ”Pidä huolta” -biisin parvekelauluversiota. Itketti, kun mummo tuli mieleen. Samalla vähän huokaisin helpotuksesta: onneksi hänen ei tarvitse pelätä enää mitään sairastumisia.

Olenkin muistellut kuluneina viikkoina useasti viimeistä iltapäivääni mummon luona sairaalassa.  Iltapäivää, kun hän ei enää reagoinut ja katse oli sumea. Iltapäivää, jolloin jätin hänelle jäähyväiset. Halasin. Sanoin, että hän on rakas. Annoin pusun poskelle ja tärisin itkusta, pelosta ja järkytyksestä.

Sairaanhoitaja kysyi, oliko minun pakko mennä ja selitin, etten voisi olla pois seuraavan päivän opetustehtävistä. Äiti vei minut juna-asemalle, sanottiin toisillemme, kuinka rakkaita ollaan. Lähes viiden tunnin matka meni järkytyksen vallassa, jaoin suruni isälle juttelemalla ja itkemällä junan puhelinkopissa.

Pyöräillessäni juna-asemalta kotiin illalla yhdentoista aikaan, taivas oli kirkas ja ajattelin mummon pian loistavan yhtenä tähtenä taivaalla. Pari tuntia Tampereelle saapumisestani, mummo nukkui pois.

”Suru on lahja jäljelle jäävän,

kaiho on kaipaavan omaisuus” 

Kaihon karavaani -Jäähyväiset

Itku ei enää haittaa minua, olen alkanut ymmärtää (vihdoin, voisi kärsimätön todeta), miten suuri merkitys tunteiden tuntemisella on. Kun ei ole sanoja, on kyyneleet, joista voin olla kiitollinen.

Pelastusliivit

Surut ja muut tunteet ovat olleet viime aikoina siis voimakkaita. Sen lisäksi muutos etätöihin, alituinen uutisointi maailman ja Suomen koronatilanteesta sekä fyysinen eristäytyminen ystävistä vaikuttavat arkeen. Olen kuitenkin yllätyksekseni huomannut, että joissain tilanteissa osaan jo olla myötätuntoinen itselleni. Ihan häkellyin, kun yhtenä päivänä ajattelin: ”No kuule Katja, tää etätyöhomma ja maailman muutos on ihan verrattavissa siihen, että aloittaisit uudet työt uudessa kulttuurissa. Se kuormittaa, eikä silloin voi vaatia sitä samaa työtahtia.”

Aika järkevästi ajateltu. Pelastusliivit tuntuvat ilmestyneen päälleni juuri silloin, kun niitä eniten tarvitsen. Kukaan ei voi hallita tätä kuohuntaa, vähiten minä pieni ihminen.

Ollaan vaan

Suurimpien kuohujen keskellä on kiinnostava tila harjoitella hyväksyntää ja läsnäoloa. Ajatuksena ”human being” eikä ”human doing” innoittaa.

Tunteilu- ja oleiluterveisin,

Katja

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *