Kuoleman kohtaamisesta

Kuolema

Se on jotenkin niin kolkko sana.

Mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman jälkeen?

Tuntuu niin hirvittävän pahalta ajatella, että mummon ruumis on jossain kaivetussa kuopassa (kauniissa) arkussa. Ajan myötä kaikki muu  häviää, lahoaa, maatuu, paitsi luut. Miten inhottavan realistiselta tuo kuvaus kuulostaa. En ole koskaan kokenut tällaista oloa. En voi ymmärtää, miten joku minulle niin rakas ihminen vain laitetaan pieneen arkkuun ja maan alle. Haluaisin huutaa: ”Päästäkää mummo pois arkusta! Ei tämä ole totta!”

Olemme läheisimpien sukulaisten kanssa puhuneet mummon viimeisistä päivistä sairaalassa paljon. Mielestämme mummon sielu lähti mummon ruumiista kolme päivää ennen kuoleman hetkeä: yhtäkkiä silmät vain samenivat ja elämänvalo hävisi.

Ihminen etsii paljon lohduttavia, taikauskoisiakin selityksiä kuoleman ympärille. Sairaalassa saattohoitohuoneessa ollessamme mummolla alkoi viimeisenä eliniltanaan kertyä limaa kurkkuun niin paljon, ettei hän meinannut voida enää hengittää. Vaikka reagointi oli olematonta, nosti hän tuossa tilaneessa monta kertaa toimivan kätensä suutaan kohti ja yritti viestittää, että nyt ovat asiat huonosti. Lopulta mekin ymmärsimme tilanteen vakavuuden ja haimme hädissämme hoitajat apuun. He saivat isoimmat ilman kulkemisen esteet poistettua, mutta kokemus oli karmaiseva. Jokainen meistä toivoi, että mummo pääsisi pois tuskista ja kivuista. Samalla emme kuitenkaan halunneet, että olemme vieressä ja annamme mummon tukehtua, koska ajatus tukehtumisesta on myös kivulias. Näiden ajatusten ristiriitaisuus tulee mieleeni yhä uudestaan. Tuon tilanteen tohinassa mummon sängyllä ollut pienehkö puuenkeli tippui kolahtaen lattialle. Sanoin jälkikäteen, että tämän iskun otti enkeli vielä vastaan, mutta seuraavana on sitten mummon vuoro.

Jälkikäteen äiti kertoi, että mummon kuolinhetkenä oli viereisen pöydän kahvikupin lusikka tipahtanut kilahtaen. Äiti sanoikin mummon vielä viime töikseen napauttaeen lusikalla lähtötahdit. Näistä todennäköisesti hyvin luonnollisestikin selitettävistä tilanteista voi löytää lohtua tulkitsemalla ne taikauskoisesti. Myös ajatus siitä, että vaikkei mummo ollut enää ehkä sielultaan läsnä viimeisinä päivinä, hän saattoi olla katonrajasta katsomassa tilannetta ja kokea onnellisuutta perheensä läsnäolosta.

En myöskään usko tuonpuoleiseen, mikä osaltaan surettaa. Toivoisin, että voisin ajatella, että siellä se mummo minua odottaa. Tällä tavoin sanon kyllä useammille ihmisille, koska se tuo kyseisessä hetkessä lohtua. Yksin ollessani pohdin kuitenkin kuoleman jälkeistä aikaa paljon realistisemmin. En kykene uskomaan täysin mihinkään sielujen kohtaamiseen kuoleman jälkeen, vaikka kovasti sitä haluaisin. Se surettaa. Ainoa asia, mihin voin uskoa, on se, ettei mummolla ole enää kipuja.

Tunteiluterveisin,

Katja