Mitä mä täällä teen?
Viime aikoina olen pohtinut paljon omaa somettamista, tai sen puuttumista. Tein jo pari vuotta sitten päätöksen jättää Instagramin ja Facebookin päivittämisen lähes kokonaan, vaikkakin työ- ja blogipäivityksistä olen postaillut.
Mitä mä täällä sitten teen?
Huomaan pohdiskelevani itsekkyyttä. Onko itsekästä kirjoittaa vain itsestä ja omista pohdinnoista? Pitäisikö olla enemmän somessa ja kommentoida kaverien päivityksiä, reagoida sydämin, peukutuksien ja huutonauruhymiöiden avulla?
Olenko siis todella itsekäs, kun odotan toisten kiinnostuvan omista asioistani, vaikken toimi itse vastavuoroisesti. Olisiko tilanne toinen, mikäli seuraisin muiden jakamia päivityksiä? Ikäänkuin tykkäys sulle, sun tykkäys mulle -vaihtokauppaa.
Harvoin sitä teen, koska en halua.
Somekoukussa
Aiemmin seuratessani päivittäin toisten elämää erityisesti Instagramissa, tunsin usein tyhjyyttä, epäonnistumista ja riittämättömyyttä.
Jokainen meistä ymmärtää, ettei kaikkia tunteita, tilanteita ja tapahtumia jaeta somessa.
Kuitenkin alituisen onnellisuuden hetkien näkeminen vaikutti kokemukseeni siitä, mitä somessa saa jakaa. Iloa ja onnea siis kehiin, vaikka hampaat irvessä! Myös varvaskuva matkalta käy, tai smoothiebowl.
Räps räps räps. Mikään kuva ei tosin näytä hyvältä yrittäessäni tehdä itsestäni somesalonkikelpoisen. Tietyt pään kallistukset, kameran kääntämiset ja valojen etsimiset tulivat tutuiksi. Joku kerran sanoi muutamaa kuvaa verratessaan, että minulla on aina samanlainen hymy kaikissa selfieissä.
Mutta kun se on se paras kuvakulma…! Ne kaikki muut 100 kuvaa joutivat suoraan roskakoriin, inhotti jopa katsoa suurinta osaa kuvista. Täydellisen kuvan metsästyksen sivutuotteena katosi myös lempeys itseä kohtaan.
”Henkilö X tykkäsi kuvastasi”
Oi mikä tunne, kun tulee tykkäyksiä. Huumaavaa! Selailin omia 24 tuntia näkyviä storyja Instagramissa useita kertoja päivässä nähdäkseni, kuinka moni päivityksen on nähnyt. Luvun kasvaessa kokemus onnellisuudesta kasvoi.
Samalla näin useita kertoja päivässä muiden täydellisten, hassun hauskojen tai itseironisten hetkien ikuistamisen tulokset. Mielialani muokkaantui huomaamattani liian negatiiviseksi; mikään ei koskaan riitä, koska kaikilla muilla menee paremmin. Vertailu minä vs. muu maailma oli raskasta.
Testasin somen katkolle laittamista. Ja se toimi. Pari vuotta lähes kuivilla Instagramin suhteen.
Välillä saatan vilkaista kiinnostuksesta, mitä tunteita herää, kun katson toisten päivityksiä. Se koukuttaa. LISÄÄ. HETI. TÄTÄ. Vielä yksi kuva, yksi story, yksi hipaisu ja vielä viimeinen pyyhkäisy, jotta näen, mitä sitten tapahtui. Ja sen jälkeen tuttu onttouden tunne valtaa taas olon. Totean usein ”Katja, ei sittenkään hyvä juttu. Tee jotain muuta”.
Jokainen kuitenkin tietää tunteen, kun havahtuu siihen, että on tiedostamattaan aukaissut puhelimen näytön lukituksen, tietyn sovelluksen eikä muista mitään siitä, miten tilanteeseen on päätynyt. Näiden autopilottihetkien vuoksi somettamisen vähentäminen ei todellakaan ole minulle helppoa. Tilanne voi kehittyä myös eri somekanavien paremmuusjärjestykseen laittamisen kautta. ”Twitterissä on paljon järkevämpää menoa” ja muita selityksiä höpöttelen itselleni toisinaan kuin kelpo riippuvainen konsanaan. Kohde vaihtuu, tunne on silti sama. Muilla menee paremmin.
Tunnistaminen ja tunnustaminen ovat avaimia ”toipumiseen”. Mitä se somen kanssa tarkoittaa? Ehkä lempeämpää suhtautumista lukiessani toisten päivityksiä? Ymmärrystä ja lempeyttä tietäessäni somen koukuttavuudesta? Ymmärrystä itseäni kohtaan, miten inhimillistä vertailu on ja miten oma elämä välillä voi tuntua lattealta viimeisen päälle stilisoitujen kuvien katselun jälkeen. Ehkä muistutusta, etten ikinä voi tietää kokonaista tarinaa siitä, mitä todellisuudessa toisten elämässä tapahtuu pelkkien somepäivitysten selailun kautta.
Tunteiluterveisin,
Katja