Työstä ja työntekijästä

Työaika 7h45min/pvä

Jos olisin vuosi sitten kuullut, että teen tänä syksynä täsmälliset 7h45min/pvä töitä viitenä päivänä viikossa, olisin pyöritellyt silmiäni. Miten kukaan voisi tehdä töitä vain sen ajan, josta saa palkan? Aiemmat kolme vuotta olen puuhastellut (tai siltä se on tuntunut) väikkärin parissa kellonaikoihin katsomatta ja väsyttänyt itseäni kuin huomaamatta.  Lisäksi tuntiopettajan työssä ei työaikakäsitettä edes tunneta. Sain vain tietooni opetustunnit, joiden valmistelun ja arvioinnin voin tehdä milloin vain. Ja niinhän minä tein.

Aikaiset aamut, hälytyskellot eivät vielä soi

Ensimmäisenä syksynä työskennellessäni yliopistolla muistan heränneeni aina lauantaisin muutamien kuukausien ajan stressaantuneena noin klo 5-6 maissa. Tein ensimmäiset neljä tuntia aamusta töitä, opiskelijoiden palauttamien raporttien äärellä. Luin kaiken sanasta sanaan, pohdin palautteen määrää ja sisältöä. Jossain vaiheessa ymmärsin, ettei a) saamani korvaus työni määrästä ollut tasapainossa tai b) terveyteni kestäisi moista suoritustahtia. Opin pikkuhiljaa silmäilyn taidon sekä poimimaan keskeisimmät asiat, joista tiesin olevan tärkeä antaa palautetta. Samalla jonkinlainen syyllisyys kalvoi, voiko tätä työtä tehdä näin, pitäisikö minun kuitenkin tehdä ”huolellisemmin”. Tätä kirjoittaessakin tunnen epävarmuuden ja riittämättömyyden kalvavan tunteen. Saako tätä edes näin jälkikäteen kirjoittaa? Miten tätä työtä pitäisi siis tehdä, en tiedä!

Kesän 2020 työttömyys

Jo pari kuukautta ennen töiden loppua viime toukokuussa koin suurta ahdistusta ja pelkoa tulevasta, mistä ihmeestä voisin löytää mukavan ja innostavan työn, jossa en pala loppuun? Ajatukseni oli kesällä palata väikkärin pariin, jonka tekemisen olin laittanut tauolle alkuvuoden uupumusoireiden vuoksi. Hymähdyttää, miten edes ajattelin olevani niin luova, että voisin tehdä väitöskirjatutkimusta työttömänä. Olisipa joku sanonut, ettei sun nyt tarvitse yrittää yhtään mitään muuta, kuin saada taloustilanne kuntoon. Olisinpa se ollut minä. Harjoittelin kesällä olemista, vapaa-aikaan ja ihmissuhteisiin keskittymistä. Voisiko pelkällä olemisella ja vapaa-ajan menoilla saada merkitystä elämään? Olenko ihan riittävä, kun työ tai opiskelijastatus puuttuvat? Olenko ihan riittävä, kun olen uupumuksesta palautuja. EN…. Tai…. OLEN. Välillä en ole ja välillä olen. Riippui päivästä.

Erilainen syksy

Pääsin lopulta jatkamaan projektitöitä yliopistolle ja samalla loppukesästä alkanut pohdinta väikkärin suhteen muuttui ajankohtaisemmaksi. Minun olisi tehtävä päätös, mitä tänä syksynä teen. Lopulta päädyin pitkällisten pohdintojen ja tuskailujen jälkeen siihen, että siirrän väikkäriprojektia eteenpäin. Epäonnistumisen tunne oli yllättävän suuri, kirjoittaessani väikkärin ohjaajille tästä väliaikatietoa. Vielä nyt lokakuussakin koen vaikeaksi myöntää, ettei minulla ole voimavaroja, saati aikaa, jota voisin siihen projektiin käyttää. Olen alkanut tunnistaa itsessäni ”kaikki mulle heti”-asenteen. Pelkään jääväni urakehityksessä jotenkin jälkeen, jos en nyt paahda. Nämä ovat olleet havahduttavia ajatuksia, joiden tiedostaminen on myös kivuliasta. Minne tämä kiire minut vielä veisikään?  Tunnistan nykyään nopeammin väsymyksen merkkejä. Paine ja kihelmöinti otsan alueella, vatsan ja vasemman pohkeen jännittäminen alituiseen (outoa), kynsien pureskelu ja sokerihimo ehkä muutamina selkeimpinä esimerkkeinä.

NYT

Kirjoittaessani tätä postausta tunnen yhtäaikaa suurta surua omasta väsymyksestä, joka edelleen silloin tällöin muistuttaa olemassa olostaan, sekä suurta myötätuntoa. On ollut aikamoiset kolme vuotta. Tuntuu, että olen kauhean paljon yrittänyt sopeutua johonkin, minkä luulin olevani oikea tapa tehdä töitä. Nyt on mahdollisuus opetella jotain uutta. Ja kuten tiedetään, uuden oppiminen se vasta kivuliasta välillä onkin. Himosuorittajan vapaapäivä? Voitte vain kuvitella.

Tunteiluterveisin,

Katja

tyo-ja-raha ajattelin-tanaan syvallista hyva-olo

Mitä mä täällä teen?

Viime aikoina olen pohtinut paljon omaa somettamista, tai sen puuttumista. Tein jo pari vuotta sitten päätöksen jättää Instagramin ja Facebookin päivittämisen lähes kokonaan, vaikkakin työ- ja blogipäivityksistä olen postaillut.

Mitä mä täällä sitten teen?

Huomaan pohdiskelevani itsekkyyttä. Onko itsekästä kirjoittaa vain itsestä ja omista pohdinnoista? Pitäisikö olla enemmän somessa ja kommentoida kaverien päivityksiä, reagoida sydämin, peukutuksien ja huutonauruhymiöiden avulla?

Olenko siis todella itsekäs, kun odotan toisten kiinnostuvan omista asioistani, vaikken toimi itse vastavuoroisesti. Olisiko tilanne toinen, mikäli seuraisin muiden jakamia päivityksiä? Ikäänkuin tykkäys sulle, sun tykkäys mulle -vaihtokauppaa.

Harvoin sitä teen, koska en halua.

Somekoukussa

Aiemmin seuratessani päivittäin toisten elämää erityisesti Instagramissa, tunsin usein tyhjyyttä, epäonnistumista ja riittämättömyyttä.

Jokainen meistä ymmärtää, ettei kaikkia tunteita, tilanteita ja tapahtumia jaeta somessa.

Kuitenkin alituisen onnellisuuden hetkien näkeminen vaikutti kokemukseeni siitä, mitä somessa saa jakaa. Iloa ja onnea siis kehiin, vaikka hampaat irvessä! Myös varvaskuva matkalta käy, tai smoothiebowl.

Räps räps räps. Mikään kuva ei tosin näytä hyvältä yrittäessäni tehdä itsestäni somesalonkikelpoisen. Tietyt pään kallistukset, kameran kääntämiset ja valojen etsimiset tulivat tutuiksi. Joku kerran sanoi muutamaa kuvaa verratessaan, että minulla on aina samanlainen hymy kaikissa selfieissä.

Mutta kun se on se paras kuvakulma…! Ne kaikki muut 100 kuvaa joutivat suoraan roskakoriin, inhotti jopa katsoa suurinta osaa kuvista. Täydellisen kuvan metsästyksen sivutuotteena katosi myös lempeys itseä kohtaan.

”Henkilö X tykkäsi kuvastasi”

Oi mikä tunne, kun tulee tykkäyksiä. Huumaavaa! Selailin omia 24 tuntia näkyviä storyja Instagramissa useita kertoja päivässä nähdäkseni, kuinka moni päivityksen on nähnyt. Luvun kasvaessa kokemus onnellisuudesta kasvoi.

Samalla näin useita kertoja päivässä muiden täydellisten, hassun hauskojen tai itseironisten hetkien ikuistamisen tulokset. Mielialani muokkaantui huomaamattani liian negatiiviseksi; mikään ei koskaan riitä, koska kaikilla muilla menee paremmin. Vertailu minä vs. muu maailma oli raskasta.

Testasin somen katkolle laittamista. Ja se toimi. Pari vuotta lähes kuivilla Instagramin suhteen.

Välillä saatan vilkaista kiinnostuksesta, mitä tunteita herää, kun katson toisten päivityksiä. Se koukuttaa. LISÄÄ. HETI. TÄTÄ. Vielä yksi kuva, yksi story, yksi hipaisu ja vielä viimeinen pyyhkäisy, jotta näen, mitä sitten tapahtui. Ja sen jälkeen tuttu onttouden tunne valtaa taas olon. Totean usein ”Katja, ei sittenkään hyvä juttu. Tee jotain muuta”.

Jokainen kuitenkin tietää tunteen, kun havahtuu siihen, että on tiedostamattaan aukaissut puhelimen näytön lukituksen, tietyn sovelluksen eikä muista mitään siitä, miten tilanteeseen on päätynyt. Näiden autopilottihetkien vuoksi somettamisen vähentäminen ei todellakaan ole minulle helppoa. Tilanne voi kehittyä myös eri somekanavien paremmuusjärjestykseen laittamisen kautta. ”Twitterissä on paljon järkevämpää menoa” ja muita selityksiä höpöttelen itselleni toisinaan kuin kelpo riippuvainen konsanaan. Kohde vaihtuu, tunne on silti sama. Muilla menee paremmin.

Tunnistaminen ja tunnustaminen ovat avaimia ”toipumiseen”. Mitä se somen kanssa tarkoittaa? Ehkä lempeämpää suhtautumista lukiessani toisten päivityksiä? Ymmärrystä ja lempeyttä tietäessäni somen koukuttavuudesta? Ymmärrystä itseäni kohtaan, miten inhimillistä vertailu on ja miten oma elämä välillä voi tuntua lattealta viimeisen päälle stilisoitujen kuvien katselun jälkeen. Ehkä muistutusta, etten ikinä voi tietää kokonaista tarinaa siitä, mitä todellisuudessa toisten elämässä tapahtuu pelkkien somepäivitysten selailun kautta.

Tunteiluterveisin,

Katja

 

 

hyvinvointi syvallista oma-elama