Ja sitten tuli väsymys

Joulu ei ollut niin palauttava kuin toivoin. Väsymys ja suru kasvoivat kasvamistaan, jonka vuoksi hakeuduin työterveyteen.

Työterveyshoitajalla 30.12.19

Itkin väsymystä, surua ja epäonnistumisen tunnetta. Tuntui huojentavalta, kun työterveyshoitaja totesi: ”Nyt sun pitää ottaa vähän lepoa, sä et voi huolehtia muista, ennen kuin jaksat taas huolehtia itsestäsi”.

Työterveyslääkärillä 2.1.20

Olin häkeltynyt. Sanoin, etten tunne enää mitään, enkä tiedä, miksi olen vastaanotolla. Lääkäri teetti minulla työuupumus- ja masennustestin, jotka antoivat viitteitä olotilasta sekä kyseli vointiani. Hän oli empaattinen ja yllätyin, että minun tunteeni otettiin tosissaan.

”Kyllä minä sinulle vielä vähän pidemmän sairausloman kirjoitan.” Omasta mielestäni kaksi viikkoa tuntui liiottelulta, mutta poistuttuani vastaanottohuoneesta tuntui, kuin koko syksyn ja talven kalvanut väsymys olisi vihdoinkin saanut luvan kanssa tulla ulos.

Työuupumustestin huolestuttavin kohta oli lääkärin mukaan kokemukseni ammatillisesta itsetunnosta, jota ei näemmä ole lainkaan. Havahduin siihen, kuinka vertaan itseäni koko ajan toisiin, minun kanssa jatko-opinnot yhtä aikaa aloittaneisiin. Lisäksi koen, etten ole pätevä opettajaksi yliopistolla, sillä en ole kasvatustieteiden tohtori, ”vain” maisteri. On kummallista, miten tuota testiä tehdessä en miettinyt kertaakaan, miten monissa työasioissa olen onnistunut ja kehittynyt kuluvina vuosina.

Lääkäri sanoi sisäisen puheen muuttamisen olevan tärkeää: ”Voisit esimerkiksi sanoa itsellesi, että riitän juuri näin ja olen hyvä”.

Voisinko todella?

Työpsykologilla 3.1.20

Oli huojentavaa päästä pohtimaan kulunutta syksyä ja talvea ammattilaisen kanssa. Huomasin yllätyksekseni ärtyväni psykologin myötätunnosta ja siitä, miten hän useaan otteeseen sanoitti tilannetta: ”Ottaen huomioon kaikki kertomasi asiat, ei ole yhtään ihme, että on väsynyt olo”. Pyöräillessäni vastaanotolta pois, havahduin siihen, että olin odottanut hänenkin ruoskivan minua ja ehkäpä toteavan: ”Mitä sinä nyt noin pienestä koet väsymystä. Otapa itseäsi niskasta kiinni ja istu tietokoneen ääreen.” Sanoinkin hänelle kokevani, ettei minulla ole oikeutta olla väsynyt.

Oivalsin, etten mielestäni saisi olla tällaisessa tilanteessa, sillä eihän minulla ole edes pikkulapsi-arkea  yösyöttöineen, jotka kotona veisivät energiaa. Myös ajatus siitä, että perheen puuttuessa ”on aikaa keskittyä töihin” kuormittaa. Ikäänkuin yksin eläessä olisi ”pakko” olla tehokkaampi työssään.

Kuitenkin, toive siitä, että saisin perheen ja kumppanin, ovat omalta osaltaan kuormittaneet syksyn ja talven mittaan. Niin monessa hetkessä olisi ollut ihanaa saada tukea myös joltain erityisen tärkeältä ihmiseltä. Mummon poismenon myötä olen myös surrut tulevaa: enää en voi esitellä poikaystäviä hänelle.

Mitä seuraavaksi?

Olen nyt pari päivää pohdiskellut, miten saisin voimavarani takaisin. Psykologin  ohjeiden mukaan nyt pitää opetella olemaan aloillaan ja itseni kanssa. Kuulostaa vaikealta.

Mikäli haluat jakaa sun arkeen tuomia voimavaroja, luen niitä erittäin mielelläni. Ehkäpä muistan, mistä itsekin olen iloinnut <3

Tunteiluterveisin (vaikkei juuri tyhjyyden lisäksi muuta tunnukaan),

Katja

hyvinvointi ajattelin-tanaan

Sisäisen kriitikon vahvistuminen

Katse taas menneisiin lukiovuosiin, motivaatiohaasteisiin ja ulkonäköpaineisiin.

Erään kesän aikana oma asemani lentopalloseurassa oli muuttunut siten, etten tulisi saamaan peliaikaa ulkomaalaisten vahvistusten pelatessa roolissa, jossa minäkin pelasin. Koin tulleeni jossain määrin huijatuksi: minulle markkinoitiin joukkuetta mahdollisuutena kehittyä pelaajana, sillä pääsisin ”kovempiin” peleihin. No, vaihtopenkiltä näiden pelien seuraaminen ei mielestäni vastannut käsitystä pelaajana kehittymisenkeinosta. Mieleeni syöksyi ajatus, ettei minuun pelaajana voi luottaa; tarvitaan vahvistuksia.

Tunsin olevani altavastaajan asemassa. Olin joutunut tulikokeeseen, josta selviytyminen veisi vuosia: olin nähnyt muidenkin käyvän saman prosessin läpi. Osa pääsi pelikentälle asti, osa ei. Vaikka joukkueen toiminnan kannalta vaihtopelaajat ovat elinehto, näyttyi siinä roolissa oleminen jokaisessa ottelussa häpeällisenä roolina, ikäänkuin olisin aasinhattu päässä kaikkien ivan kohteena. Hävetti olla vaihtopenkillä. Ajattelin ottelun katsojien säälivän minua: ”Ei tuokaan osaa mitään, mutta silti se on tuonne otettu vaihtopenkin lämmittäjäksi”.

Sisäisestä äänestä tuli entistä armottomampi. Huomasin vain virheeni, joita tein treeneissä.

Motivaatio alkoi kadota.

Tähän mennessä syy treenaamiselle oli löytynyt otteluista: halu voittaa ja kehittyä palkitsivat. Tämän kokemuksen puuttuessa, koin merkityksettömyyttä.

Miksi treenaan hullunlailla, omistan koko elämäni aamusta iltaan lentopallolle ja tottelen valmentajan välillä jopa epäreiluilta tuntuvia ”rangaistuksia”?

Näitä olivat muun muassa  hurjat juoksu-pallonkäsittely-tehtävät, joissa pyrittiin kehittämään paineensietokykyä laskemalla joukkueen kontakteja palloon sekä tietyn välimatkan juoksemiseen. Mikäli ”palloralli” katkesi, eli pallo tippui maahan, piti kaikki aloittaa alusta. Todellisuudessa  kehittyi vain virheiden pelko. Pelkäsin eniten sitä, etten jaksaisi juosta enää seuraavaa rangaistusta. Tai sitä seuraavaa. Tuntui, että intohimoani oltiin sammuttamassa.

Samoihin aikoihin alettiin mitata rasvaprosentteja treenien lopuksi siten, että kaikki 16-19 -vuotiaat treenikaverit olivat läsnä. Minä mahduin asteikolla ”normaalin” sisälle, mutta kaikki eivät. Näiden tiettyjen pelaajien tuli käydä ennen aamutreenejä omatoimisella, valmentajan sanoin, ”läskilenkillä”, joka tarkoitti matalan sykkeen peruskuntolenkkejä.

Minäkin kävin, vaikkei olisi tarvinnut. Heräsin aamuisin ennen kuutta, jotta ehdin 45 minuutin lenkille, aamupalalle ja siitä aamutreeneihin. Aamutreeneistä suoraan lukioon päiväksi, josta suoraan iltatreeneihin. Jokaisessa välissä piti syödä jotain. Ruuan tarkkailusta tuli uusi keino yrittää maksimoida oma kehittymispotentiaali. Olin jo tätä ennen lopettanut yläasteikäisenä kaikkien herkkujen syömisen.

Valmentajan mukaan iltaisin ei enää saanut syödä leipää ja päivisinkin hiilihydraattien määrää pitäisi rajoittaa. Ruokasuhteeni vinksahti. En muista, että olisimme saaneet ravintovalmennusta tai koko päivän kattavia ravinto-ohjelmia. Oma mieleni sisäisti vain kiellon: ei hiilihydraatteja. 

Urheilijan piti olla ”tietyn kokoinen”, sillä tietyn kokoisia pelikavereita ihailtiin. Se, kuka söi vähiten, sai aina jollain tasolla positiivista huomiota: vähintään selän takana puhuttiin (ihaillen), kuinka se ja se olivat niin hoikkia tai kurinalaisesta ruokaan suhtautuvia.

Yhdessä vaiheessa asuimme soluasunnoissa, joissa meidän asumissopimukseen sisältyi aamupala ja illallinen. Söimme usein noin kymmenen hengen ryhmässä. Tarkkailin muiden syömän ruuanmäärää. Minun olisi pitänyt pystyä syömään aina vähiten. Se oli ainut mittari, jolla tarkastelin omaa syömistäni. Harvoin pystyin saavuttamaan tämän tavoitteen, tunsin epäonnistuneeni tuossa hyvin yksinkertaisessa asiassa: syö vähän.

Tuolloin kuvittelin muiden ajattelevan etten ollut urheilijalta odotettavassa kunnossa. Erityisesti reisilihakseni olivat liian suuret. Kerran erääs joukkueen johtotason henkilö piirsi pelaajaesittelylistalla olevan pelaajan kuvaan sisäreisiä ikäänkuin kapeammiksi todeten: ”Tuostakin voisi vielä vähän ottaa”.

Edellä kuvatut tilanteet ovat vain nostoja arjesta, jossa elin monta vuotta. Kokemukset ovat jättäneet vahvan jäljen, joka aktivoituu saadessani kriittistä ja/tai kehittävää palautetta keneltä tahansa (ystäviltä, opiskelijoilta, joita opetan, väikkärin ohjaajilta, kollegoilta jne.). Tämän vuoksi menneiden pohdinnasta on tullut minulle tärkeä keino ymmärtää myös nykyisyyttä.

Haluaisin lopettaa postauksen nasevasti, mutten osaa. Olkoon tämä harjoitus sisäiselle kriitikolle.

Tunteiluterveisin,

Katja

hyvinvointi hyva-olo syvallista oma-elama