Toinen nimeni on epäonnistunut

Viikkoraportin aika.

Rooleja, joissa koen epäonnistuneeni kuluvalla viikolla:

opettajana (viestintäni sähköpostin välityksellä on ollut huonoa opiskelijoiden kanssa kurssipalautteen perusteella)

väikkärin tekijänä (tuntuu ettei mikään kirjallinen työ edisty, hinkkaan samoja lauseita, eivätkä ne muutu yhtään järkevämmiksi, vaikka tuijottaisin niitä kuinka kauan. Tuntuu, etten osaa kirjoittaa mitään kunnollista, järkevää saati tieteellistä tekstiä. En osaa ajatella, muodostaa mielipiteitä tai perustella niitä. Mitä mä kuvittelen itsestäni?)

asunnonomistajana (en ole imuroinut sen jälkeen, kun olin pidemmän pätkän pohjoisessa mummon luona sairaalassa. Muistotilaisuudesta ottamani kukkakimppu on kuollut maljakkoon, mutten saa sitä heitettyä pois.)

ystävänä (en ole kysellyt juuri keneltäkään kuulumisia. Sen sijaan itsestäni olen kyllä puhunut.)

sinkkuna (en haluaisi olla yksin ja viettää railakasta sinkkuelämää, vaan toivoisin tapaavani ihmisen, jonka kanssa voisin jakaa elämän.)

sairastajana (yritän koko ajan arvioida, kuinka paljon oikeasti voisin jo tehdä töitä sen sijaan, että ottaisin pari päivää huilia. Viikonloput onneksi pelastavat, silloin ”saan” luvan kanssa kääriytyä epäergonomiseen asentoon sohvalle viltin alle. Keho ehkä lepää, mutta mieli edelleen pyörittää ajatusta siitä, miten paljon asioita minun pitäisi hoitaa.)

-joogina (tässä flunssan vaiheessa voisi jo tehdä kevyitä yin-joogaharjoituksia. En jaksa, koska ärsyttää kaikki. Ajattelen, että on minullakin lupa olla joskus tekemättä mitään. Sitten ärsyttää se, etten tee harjoituksia, sillä kyllähän niistä todellisuudessa myös pitäisin. Ja sitten ärsyttää lisää. Ärsyttää, sillä eihän joogit ärsyynny mistään, vaan ovat aivan zen kaikkialla?)

surussa elävänä (olen polttanut loppuun kynttilän, jonka olen sytttänyt mummon muistoksi päivittäin, enkä ole jaksanut ostaa uutta.)

-ihmisenä (mulla on aina näitä ongelmia.)

Rooleja, joissa en ole epäonnistunut kuluneen viikon aikana:

opettajana (kurssipalautteissa oli myös kiitoksia kurssin sisällöistä.)

-asiantuntijana (olin ensimmäistä kertaa radiossa nauhoittamassa graduni tulosten koontia erääseen podcastiin.)

väikkärin tekijänä (mulla lukee puhelimen taustakuvassa ”Olen sitoutunut saavuttamaan tavoitteeni, vaikka se veisi aikaa”.)

asunnonomistajana (olen kuitenkin maksanut vastikkeet ja lainat ajallaan.)

ystävänä (olen sentään muutamilta kysellyt heidän kuulumisiaan.)

-tyttärenä (olen hoitanut vanhempieni asioita tällä viikolla suhteellisen paljon.)

-joogina (huomaan kuitenkin välillä hyväksyvän läsnäolon täyttävän mieleni: elämä näyttäytyy tällä hetkellä kuormittavalta. Otan sen vastaan ja katson, mihin se minut johdattaa.)

-ihmisenä (koska ihmisyyteen kuuluu epätoivo. Ilman sitä ei huomaisi iloa myöhemmin.)

Yhteenveto

Mulla on niin ikävä mummoa.

Tunteiluterveisin,

Katja

 

hyvinvointi ajattelin-tanaan syvallista hyva-olo

Kuoleman kohtaamisesta

Kuolema

Se on jotenkin niin kolkko sana.

Mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman jälkeen?

Tuntuu niin hirvittävän pahalta ajatella, että mummon ruumis on jossain kaivetussa kuopassa (kauniissa) arkussa. Ajan myötä kaikki muu  häviää, lahoaa, maatuu, paitsi luut. Miten inhottavan realistiselta tuo kuvaus kuulostaa. En ole koskaan kokenut tällaista oloa. En voi ymmärtää, miten joku minulle niin rakas ihminen vain laitetaan pieneen arkkuun ja maan alle. Haluaisin huutaa: ”Päästäkää mummo pois arkusta! Ei tämä ole totta!”

Olemme läheisimpien sukulaisten kanssa puhuneet mummon viimeisistä päivistä sairaalassa paljon. Mielestämme mummon sielu lähti mummon ruumiista kolme päivää ennen kuoleman hetkeä: yhtäkkiä silmät vain samenivat ja elämänvalo hävisi.

Ihminen etsii paljon lohduttavia, taikauskoisiakin selityksiä kuoleman ympärille. Sairaalassa saattohoitohuoneessa ollessamme mummolla alkoi viimeisenä eliniltanaan kertyä limaa kurkkuun niin paljon, ettei hän meinannut voida enää hengittää. Vaikka reagointi oli olematonta, nosti hän tuossa tilaneessa monta kertaa toimivan kätensä suutaan kohti ja yritti viestittää, että nyt ovat asiat huonosti. Lopulta mekin ymmärsimme tilanteen vakavuuden ja haimme hädissämme hoitajat apuun. He saivat isoimmat ilman kulkemisen esteet poistettua, mutta kokemus oli karmaiseva. Jokainen meistä toivoi, että mummo pääsisi pois tuskista ja kivuista. Samalla emme kuitenkaan halunneet, että olemme vieressä ja annamme mummon tukehtua, koska ajatus tukehtumisesta on myös kivulias. Näiden ajatusten ristiriitaisuus tulee mieleeni yhä uudestaan. Tuon tilanteen tohinassa mummon sängyllä ollut pienehkö puuenkeli tippui kolahtaen lattialle. Sanoin jälkikäteen, että tämän iskun otti enkeli vielä vastaan, mutta seuraavana on sitten mummon vuoro.

Jälkikäteen äiti kertoi, että mummon kuolinhetkenä oli viereisen pöydän kahvikupin lusikka tipahtanut kilahtaen. Äiti sanoikin mummon vielä viime töikseen napauttaeen lusikalla lähtötahdit. Näistä todennäköisesti hyvin luonnollisestikin selitettävistä tilanteista voi löytää lohtua tulkitsemalla ne taikauskoisesti. Myös ajatus siitä, että vaikkei mummo ollut enää ehkä sielultaan läsnä viimeisinä päivinä, hän saattoi olla katonrajasta katsomassa tilannetta ja kokea onnellisuutta perheensä läsnäolosta.

En myöskään usko tuonpuoleiseen, mikä osaltaan surettaa. Toivoisin, että voisin ajatella, että siellä se mummo minua odottaa. Tällä tavoin sanon kyllä useammille ihmisille, koska se tuo kyseisessä hetkessä lohtua. Yksin ollessani pohdin kuitenkin kuoleman jälkeistä aikaa paljon realistisemmin. En kykene uskomaan täysin mihinkään sielujen kohtaamiseen kuoleman jälkeen, vaikka kovasti sitä haluaisin. Se surettaa. Ainoa asia, mihin voin uskoa, on se, ettei mummolla ole enää kipuja.

Tunteiluterveisin,

Katja

perhe syvallista oma-elama