Se tunne menee vielä ohi

Puolisen vuotta sitten sattui ja tapahtui niin paljon. Sattui sydämeen, sattui kehoon ja sattui mieleen.

Se helpottaa kyllä ajan kanssa.

Aika parantaa haavat ja niin edes päin. Tuskallisimmat kuukaudet vierivät tuskallisen hitaasti ja kannattelevana hokemanani toimi ”Tämäkin tunne menee ohi”. Mitä oikein tapahtui? Onko tämä totta? Miksi näin tapahtui? Miksi, miksi, miksi. Mieli pyöri kehäajatuksissa, joista ei näyttänyt olevan ulospääsyä. Annoin tilaa kysymyksille, surulle, ilolle, vihalle, kaipaukselle. Kaikelle.

MUTTA MIKSI EI VOISI HETI HELPOTTAA?

Olisin mieluummin antanut leikata jonkin raajoista irti ilman kipulääkkeitä ja puudutuksia, kuin kokea tuota henkistä ja fyysistä tuskaa kuukausi kaupalla. Niin järkyttävältä se tuntui. Vähintään kolme kuukautta kestävältä raajan leikkaamiselta, joka jatkui tunnista ja päivästä toiseen. Välillä oli myös miellyttävämpiä hetkiä, iloa ja naurua. Toisinaan tuska imaisi kokonaan mukaansa ja halusin vain huutaa tai itkeä. Itseasiassa: huutaa ja itkeä.

Välillä suuntasin huomion tietoisesti muualle; annoin pyörän kuljettaa kehoa ympäri maakuntia, saada valoa ja kokea luonnon kauneutta. Vaikka näissäkin hetkissä mieli oli usein sumea, jätti pyöräretket kehollisen kokemuksen: pärjään, osaan ja kykenen.

Yllättävä tuki

Löysin lopulta yllättävän tuen lähempää kuin olisin ikinä uskonut löytäväni.

Nimittäin omasta itsestäni. Mikä voiman tunne heräsi, kun huomasin uskaltavani kohdata kaiken epämiellyttävän, mitä oli. Samalla pelotti, että se JOKIN ottaa vallan ja humahduttaa syvyyteen ja pimeyteen, ikuiseen kärsimykseen. Kuitenkin tiesin näiden olevan vain ajatuksia, jotka hyvin todennäköisesti eivät olisi totta. Tällöin palasin hokemani pariin: ”Tämäkin tunne menee ohi”. Tunsin ärtymystä ja palasin lähtöruutuun: MIKSI SE EI VOISI HELPOTTAA NYT HETI. KIITOS.

Se, että uskalsin avautua tunteille, sallin niiden olla juuri niin ikäviä, kuin ne olivat, vahvisti minua. Kukapa olisi tuolloin uskonut.

Lopulta

Ja niin lopulta koitti se hetki, kun tuska ei ollut enää päivittäistä. Henkinen kipu oli alkanut haalentua ja fyysinen voima palautua kehoon. Ihmetystä ja hämmennystä, milloin olo muuttui? Selvisinkö siitä suurimmasta myrskystä? Milloin minusta tuli oma paras ystäväni? Huomaan ajatuksia siitä, miten kliseinen tarina tästä tuli.

Ylpeästi tunteillen,

Katja