Tyhjyydestä ja menettämisen pelosta

Mummolle

Kolme viikkoa sitten 

Vietettiin mummon tupareita, joista oltiin puhuttu kuukausia. Mummo toivoi voileipäkakkua ja sellainen tehtiin. Lisäksi syötiin pannaria ja sipsejä. Mummo oli kuihtunut, kivut olivat vielä suuremmat kuin olin osannut ymmärtää. Aamuyöstä herättiin ensihoitajien käyntiin, jotka täti oli kutsunut. Alkoi todella pelottaa. Miten kauan tuollaisten kipujen kanssa kukaan kestää? Mummo jäi pohjoiseen, minä palasin viikonlopun jälkeen arkeeni.

Viesti mummolle 20.10.19:

”Mummolle kiitos eväsrahasta. Maha täynnä ja kohta jo Tampereella. Olipas mukava nähdä mummoa. Olet rakas mummo”.

Kaksi viikkoa sitten

Sain elämäni järkyttävimmän viestin: ”Mummo löydetty kaatuneena vessasta. Ei reagoi puheeseen, mutta on tajuissaan”. Tuloksena laaja-alainen aivoinfarkti, oikea puoli halvaantunut, puhekeskus tuhoutunut.

Mitä tämä tarkoittaa? Pelkoa menettämisestä. Nytkö sen aika on tullut, mistä 15 vuotta on vitsailtu yhdessä mummon kanssa ja mummon aloitteesta. ”Mummo sun täytyy elää vielä meidän rippijuhliin”, ”Mummo sun täytyy elää vielä siihen, että me saadaan ajokortti”, ”Mummo sun täytyy elää vielä meidän valmistujaisiin”. Tällaiset vitsailut olivat meillä sallittuja. Helpotti, kun sai naurahtaen todeta, että et sinä vielä ole mummo lähdössä, vaikka sydämestä vähän ottaakin ja napsit nitroja kuin lapset karkkia.

Nyt tilanne oli toinen. Töissä olin shokissa, tuijotin vain puhelinta odottaen tilannepäivitystä. Onneksi pomoni suhtautui empaattisesti ja käski minun lähteä pohjoiseen, ”Kyllä ne työt odottavat”. Tästä lauseesta olen ikuisesti kiitollinen.

Junassa kohtasin toisen henkilön, jonka äiti oli löydetty kotoaan aivoinfarktin saaneena. Toivotimme toisillemme voimia. Lohdutti, mutta samalla havahduin siihen, miten lyhyt ihmisen elämä on.

Mummon näkeminen. Itkua, itkua, itkua. Lääkärit ja hoitohenkilökunta antoivat välillä toivoa, välillä eivät. Olo oli ristiriitainen. Saanko toivoa, että mummo nukkuisi pois. Millaista elämä olisi puoliksi halvaantuneena ja puhekyvyn menettäneenä 89-vuotiaana? Onko minulla oikeus edes ajatuksissani päättää, kenen elämä on arvokasta tai ei? Toivoin mummon pääsevän pois kivuista. Koska puhetta ei ollut, raastavinta olikin miettiä, onko mummolla kipuja. Sukulaisten kanssa yhdessä oleminen toi lohtua, itkimme yhdessä. Ja kun itkua ei enää tullut, nauroimme ja muistelimme mummon edesottamuksia.

Viikko sitten perjantaina

Mummo ei enää reagoinut tädin haitarinsoittoon sairaalassa. Silmistä hävisi kirkkaus ja sameus tuli tilalle. Tuoltako näyttää ihminen, joka hiipuu pois? Saimme yksityishuoneen, jossa täti ja äiti olivat yötä päivää kolme vuorokautta. Minä lähdin kolmantena iltana takaisin Tamperelle tietäen, että nämä olivat nyt hyvästit. Itketti.

”Mummo nukkui pois klo 00.45”

Tällä viikolla

Tyhjyys. Mitä tämä tarkoittaa? En pysty ymmärtämään. Työt ovat imaisseet mukaansa. Tai kenties olen halunnut keskittyä johonkin konkreettiseen. Suru on kuitenkin koko ajan läsnä.

Luulin, että olisin itkenyt enemmän. Mietin, miksi itku ei tule. Itkun tullessa en halua itkeä. Se pelottaa. Miten lopullista tämä on.

Koska mummo asui aina minusta hyvin kaukana, oli meillä tapana soitella usein. Enää en kuule ”mummopa mummo” vastauksia. Mummolle soittaessani pyysin häntä usein mukaan kävelylle: ”Kävele sinä mummo ojanpiennarta, niin minä olen tässä suojana”. Tai ”Lähdepä mummo mukaan tansseihin”. Erityisen mieluisia olivat merkkipäivinä viestit mummolta: ”Onkos kakkua? Laita mullekin linjoja pitkin”.

Onneksi muistot jäävät.

tunteiluterveisin,

Katja, yksi ”mummon mussukoista”