Työstä ja työntekijästä
Työaika 7h45min/pvä
Jos olisin vuosi sitten kuullut, että teen tänä syksynä täsmälliset 7h45min/pvä töitä viitenä päivänä viikossa, olisin pyöritellyt silmiäni. Miten kukaan voisi tehdä töitä vain sen ajan, josta saa palkan? Aiemmat kolme vuotta olen puuhastellut (tai siltä se on tuntunut) väikkärin parissa kellonaikoihin katsomatta ja väsyttänyt itseäni kuin huomaamatta. Lisäksi tuntiopettajan työssä ei työaikakäsitettä edes tunneta. Sain vain tietooni opetustunnit, joiden valmistelun ja arvioinnin voin tehdä milloin vain. Ja niinhän minä tein.
Aikaiset aamut, hälytyskellot eivät vielä soi
Ensimmäisenä syksynä työskennellessäni yliopistolla muistan heränneeni aina lauantaisin muutamien kuukausien ajan stressaantuneena noin klo 5-6 maissa. Tein ensimmäiset neljä tuntia aamusta töitä, opiskelijoiden palauttamien raporttien äärellä. Luin kaiken sanasta sanaan, pohdin palautteen määrää ja sisältöä. Jossain vaiheessa ymmärsin, ettei a) saamani korvaus työni määrästä ollut tasapainossa tai b) terveyteni kestäisi moista suoritustahtia. Opin pikkuhiljaa silmäilyn taidon sekä poimimaan keskeisimmät asiat, joista tiesin olevan tärkeä antaa palautetta. Samalla jonkinlainen syyllisyys kalvoi, voiko tätä työtä tehdä näin, pitäisikö minun kuitenkin tehdä ”huolellisemmin”. Tätä kirjoittaessakin tunnen epävarmuuden ja riittämättömyyden kalvavan tunteen. Saako tätä edes näin jälkikäteen kirjoittaa? Miten tätä työtä pitäisi siis tehdä, en tiedä!
Kesän 2020 työttömyys
Jo pari kuukautta ennen töiden loppua viime toukokuussa koin suurta ahdistusta ja pelkoa tulevasta, mistä ihmeestä voisin löytää mukavan ja innostavan työn, jossa en pala loppuun? Ajatukseni oli kesällä palata väikkärin pariin, jonka tekemisen olin laittanut tauolle alkuvuoden uupumusoireiden vuoksi. Hymähdyttää, miten edes ajattelin olevani niin luova, että voisin tehdä väitöskirjatutkimusta työttömänä. Olisipa joku sanonut, ettei sun nyt tarvitse yrittää yhtään mitään muuta, kuin saada taloustilanne kuntoon. Olisinpa se ollut minä. Harjoittelin kesällä olemista, vapaa-aikaan ja ihmissuhteisiin keskittymistä. Voisiko pelkällä olemisella ja vapaa-ajan menoilla saada merkitystä elämään? Olenko ihan riittävä, kun työ tai opiskelijastatus puuttuvat? Olenko ihan riittävä, kun olen uupumuksesta palautuja. EN…. Tai…. OLEN. Välillä en ole ja välillä olen. Riippui päivästä.
Erilainen syksy
Pääsin lopulta jatkamaan projektitöitä yliopistolle ja samalla loppukesästä alkanut pohdinta väikkärin suhteen muuttui ajankohtaisemmaksi. Minun olisi tehtävä päätös, mitä tänä syksynä teen. Lopulta päädyin pitkällisten pohdintojen ja tuskailujen jälkeen siihen, että siirrän väikkäriprojektia eteenpäin. Epäonnistumisen tunne oli yllättävän suuri, kirjoittaessani väikkärin ohjaajille tästä väliaikatietoa. Vielä nyt lokakuussakin koen vaikeaksi myöntää, ettei minulla ole voimavaroja, saati aikaa, jota voisin siihen projektiin käyttää. Olen alkanut tunnistaa itsessäni ”kaikki mulle heti”-asenteen. Pelkään jääväni urakehityksessä jotenkin jälkeen, jos en nyt paahda. Nämä ovat olleet havahduttavia ajatuksia, joiden tiedostaminen on myös kivuliasta. Minne tämä kiire minut vielä veisikään? Tunnistan nykyään nopeammin väsymyksen merkkejä. Paine ja kihelmöinti otsan alueella, vatsan ja vasemman pohkeen jännittäminen alituiseen (outoa), kynsien pureskelu ja sokerihimo ehkä muutamina selkeimpinä esimerkkeinä.
NYT
Kirjoittaessani tätä postausta tunnen yhtäaikaa suurta surua omasta väsymyksestä, joka edelleen silloin tällöin muistuttaa olemassa olostaan, sekä suurta myötätuntoa. On ollut aikamoiset kolme vuotta. Tuntuu, että olen kauhean paljon yrittänyt sopeutua johonkin, minkä luulin olevani oikea tapa tehdä töitä. Nyt on mahdollisuus opetella jotain uutta. Ja kuten tiedetään, uuden oppiminen se vasta kivuliasta välillä onkin. Himosuorittajan vapaapäivä? Voitte vain kuvitella.
Tunteiluterveisin,
Katja