Kun raskaustesti näytti plussaa

Tammikuussa aloitin opinnot, samoiten mieheni. Elämän aloittaminen täällä Kanadassa oli alussa aika haasteellista, mutta vihdoinkin elämä asettui uomilleen. Molemmilla työpaikka, kiva vuokrakämppä ja opinnot aluillaan. 

Helmikuussa alkoi todellinen stressi yliopistolla, midterm-tentit alkoivat painaa päälle ja tehtävien deadlinet kasaantuivat. Ajattelin, että tuosta stressistä aiheutui jatkuva huono oloni ja kuukautisten poisjääminen. Tein kuitenkin kaiken varalta raskaustestin. Olin näkevinäni pienen haituvan viivan, mutta mies viittasti kintaalla asiaa ja sanoi, että stressistä kaikki vaan johtuu. Ajattelin, että on tuo varmaan oikeassa, ei olisi edes ensimmäinen kerta. Jatkoin elämääni syöden sushia ja juoden silloin tällöin alkoholia (tosin aika rajoitetusti, ei nimittäin maistunut puolikkaan lasin jälkeen, onneksi).

Maaliskuussa kuukautiset jäivät pois, taas. Tällä kertaa ostin testin joka kertoo ihan suoraan ”Yes” tai ”No”, ettei mitenkään voisi jäädä epäselvästi ”no-onko-tossa-nyt-viivaa-vai-ei”. Tein tällä kertaa testin ihan yksin kun en viitsinyt vaivata miestäni asialla, ajattelin että taas kuitenkin olisi vain väärä hälytys. Olinhan aika stressaantunut tenttien aikoihin. Tärisevin käsin asetin testin kylpyammeen reunalle ja ramppasin edes takaisin, odottaen tuloksen ilmaantuvan ruudulle. Siinä se sitten oli – ”Yes”. Ei mitään ehkää, eikä epäselvyyksiä. Tuijotin testiä sekavin tuntein, en yhtään tiennyt mitä ajatella. Kun mieheni saapui myöhään töistä kotiin, paljastin tuloksen. Mieheni meni suoraan sanoen paniikkiin. Eihän meillä ollut opiskelijoina rahaa ja miten kävisikään opinnoille. Sitä paitsi olimme jo pohtineet syksyllä, että ehkeivät lapset olekaan ”meidän juttu”. Miehen negatiivinen tyrmäys järkytti, vaikka itsekin olin pohtinut samoja asioita. 

Päivien mittaan molempien suhtautuminen asiaan muuttui. Päätimme kuitenkin odottaa ensin, että kävisin lääkärissä ja sitten tekisimme päätöksen. Olin rv 12 kun pääsin lääkärille. Odotusaulassa meinasi vähän iskeä paniikki kun ympärillä oli raskaana olevia ja lapsien kanssa pyöriviä äitejä. Miehen kanssa mietittiin, että onko meistä tähän. Tapaamisella kuitenkin kuulimme sydämen äänet ja sillä hetkellä taisi molemmat meistä tajuta, että ei tästä ole enää paluuta. Sen jälkeen ei enää pahemmin puhuttukaan negatiivisista fiiliksistä ja sen sijaan aloimme järjestellä asioita siten, että lokakuussa meidän elämämme muuttuu radikaalisti taas kerran.