Jumaluusharha

                                          Rose, Chaumont Sur-Loire (2006), © Marion Dubier-Clark

Näin on hyvä herätä uuteen vuoteen. Tukka tervanhajuisena ja pohkeet pilateksesta kohmeessa, kaukana kotoa. Vuorokaudenvaihteessa nautittu kuplajuoma onnistui häivyttämään stressinaiheet hetkeksi ja ilma on pehmeää utua – samanlaista linnunmaitoa kuin se, jossa on tullut lilluttua viimeiset lomapäivät.

Ja sitten käy kuten aina tähän aikaan vuodesta: jumaluusharha, tuo katala pikku paskiainen ja relauspäivieni vakiovieras, tulee ja kampittaa juuri kesken lokoisimman lomailun. ”LISÄÄ, PAREMMIN, NOPEAMMIN”, se huutaa, ja pistää selaamaan maanisesti kansalaisopiston kurssitarjontaa ja kolmenkymmenen päivän kuntokuureja. ”Kyllä sä ehdit ja jaksat, nuori ja lahjakas likka”, se maanittelee – ja ennen kuin huomaan, olen omnipotenssin ohjaamana jakanut vuoden 2015 temaattisiin kokonaisuuksiin (TALOUS & VARALLISUUS, KAUNEUS & TERVEYS, URA & KOULUTUS sekä YLEINEN ITSENSÄ KEHITTÄMINEN), kvartaaleihin ja kuukausikohtaisiin haasteisiin ja listannut tuhat ja yksi kaunista lupausta tulevalle vuodelle. Kokemuksesta ennustan, että korostustussilla tavoitekoodattu kuukausipäivyri ei merkitse enää mitään ystävänpäivän tienoilla, kun loma on jo kaukainen muisto, jalkoja särkee, naamaan sataa räntää enkä taaskaan ole toimiston tähtityöntekijä.

Siksi kaikkien kirkkaanpunaisella kuulakynällä kalenteriin raapustettujen aspiraatioiden lisäksi lupaan myös seuraavaa: kirjoitan tänne silloin kun huvittaa ja siitä mistä huvittaa.

Viime aikoina fiilistelemäni top-muija Joan Didion sanoo saman paremmin:

“I write entirely to find out what I’m thinking, what I’m looking at, what I see and what it means. What I want and what I fear.”