Pohjan tähteilyä
En omista töllöä, joten tulen vähän jälkijunassa televisio-ohjelmien suhteen. Kiitos Jeesus ihmeestä, jota internetiksikin kutsutaan. No jos ihan totta puhutaan, niin töllön kanssa tai ilman, ainoat seuraamani ohjelmat kotimaisesta tarjonnasta ovat; Ylen keskustelutuokiot, Sami Ihqu Hedbergin -Grillit huurussa(elä viitsi tuomita) ja tällä hetkellä kuuminta hottia oleva Arman Alizadin duunaama -Täällä Pohjantähden alla. Olen yleensä vastarannankiiski ja kierrän kaikki hypetyksen kohteet kaukaa, koska useasti joka tuutissa buustatut jutut ovat genressään vain keskiverto tekeleitä, jotka jostain syystä ovat saaneet medianäkyvyttä muita vertaisiaan tai parempiaan enemmän. No, aikani hannaroitua aloin kuitenkin katsomaan Armanin uusinta tuotantoa. Tapitettuani muutaman jakson putkeen Koto-Suomen meininkiä herra Alizadin kyynelehtivien silmien läpi, päässäni alkoi sinkoilla ajatuksia niin, etten meinannut itsekään perässä pysyä. Toki olen kelannut näitä samoja juttuja aikaisemminkin; yksin ja yhdessä frendieni kanssa, mutta ohjelman aiheet saivat minut pohtimaan nyt itseni ja oman käyttäytymiseni kautta paljon ihmisen monimutkaisuutta, etenkin sen kaksijakoisuutta.
Kaikkien tuttavapiiriin tai perheeseen kuuluu melko varmasti vähintäänkin yksi nitku, yksi juoppo ja yksi rosvo. Pakko sanoa omasta puolestani heti alkuun, että olen onnellinen ystävieni ja perheenjäsenteni puolesta, jotka ovat päässeet riippuvuuksistaan eroon, saaneet järjestettyä elämänsä kuntoon ja jotka käppäilevät nyt muutenkin kaidalla tiellä(hurjan ylpeä teistä).
Oha se selvästi niin, että päihdetyöhön ja etenkin sen psykologiseen puoleen pitäisi panostaa enemmän, jotta se kuivilla olo saataisiin myös kestämään loppuelämän. Oha se niin, että kaikki tiedostavat sen ja näkevät yhteiskunnassa olevat ongelmat, mutta ikävä kyllä silloin kun mihinkään humanitääriseen työhön(etenkin jos se kohdistuu ns. yhteiskunnan ”pohjasakkaan”)aletaan tarvita rahoitusta ja organisoijaa, niin katseet alkavat kääntyä kirstun päällä istujilla toiseen suuntaan. Deekut, nistit, rikolliset ja kodittomat eivät ole siellä sijoituslistojen TOP 10:ssä. Eihän tuo sinänsä ihme ole ettei päättäjiä kiinnosta, kun ei moni meistä tavan dallaajistakaan kiinnitä huomiota siihen puistonpenkille sammuneeseen juoppoon tai kadulla rahaa pummivaan nistiin. Uskaltaisin myös väittää, että kun suurinosa meistä kuulee, että esim. duunikaveri on käynyt mutkan lusimassa, niin käsitys hänestä muuttuu huonompaan suuntaan siltä seisomalta.
Päihderiippuvuus jaksoa katsoessani en henkilökohtaisesti ajatellut kertaakaan, että ohjelmassa esiintyneet henkilöt olisivat sen enempää luusereita kuin ns. raittiit ja työssäkäyvät normaalikansalaiset. Juu, juu kaikki tekevät elämässään ne omat valintansa, mutta ei kukaan varmastikaan tee niitä ”ekoja huonoja” aikomuksenaan ryssiä loppuelämänsä totaalisesti. Sen sijaan, että haluaisin kiertää kaikki mahdolliset addiktit kaukaa, työskentelisin mielelläni jossain päihdetyökeskuksessa tai ohjelmassa, mikä on suunnattu päihderiippuvaisten kuntouttamiseen ja uuden raittiin elämän luomiseen ja ylläpitämiseen. By the way; otetaanko vapaaehtoistyöhön jengiä, jolla on halu auttaa, mutta ei minkäänlaista alan koulutusta?
Se tässä itselleni on aika hassua, että nuo täysin tuntemattomat henkilöt herättivät minussa ymmärryksen, sekä empatian tunteita ja auttamisen halua…mutta, entä jos sieltä metadonijonosta olisikin vilkutellut joku tuttu? Shieeeet! Tunnetila olisi saattanut monella muullakin vaihtua oitis vitutukseen.
Oha se niin, että silloin kun esim. narkilla on tutut kasvot, niin homma saa uuden aspektin. Nyt sä tiedät sen ihmisen tarinan; takana on yhteistä historiaa. Luultavasti olet saanut kuunnella useaan otteeseen henkilön raitistumislupauksia ja olette saattaneet tehdä yhdessä elämän parannussuunnitelmia. Olet koittanut olla mukana tukemassa, mutta päätynyt katsomaan vierestä kun toinen on kerta toisensa jälkeen tehnyt tietoisesti ne valinnat, jotka ovat sitten johtaneet elämän sivuraiteille ajautumiseen. Jossain vaiheessa ihminen havahtuu kyllä siihen, että mihin se on oikein matkalla, mutta osalla meistä ei vain ole kykyä kääntää kelkan suuntaa ajoissa. Mikä sitten neuvoksi?
Sitä villiä meininkiä seuratessa; ymmärrys tipahtaa matkan varrelle ennemmin tai myöhemmin ja lämpimät tunteet henkilöä kohtaan muuttuvat vihan ja pettymyksen kautta korkeintaan sääliksi. Yhteydenpito pistetään jäähylle, ainakin siihen asti kunnes addikti tulee oikeasti muuttumaan. Välittää ei enää kauheasti viitsisi, kun se ei näköjään kannata. Vai kannattaako? Milloin on aika kääntää selkä toiselle? Vai voiko tai saako niin koskaan tehdä? No mutta, voiko ketään oikeasti syyttää elämänsä risaiseksi pistäneen ja siinä samassa toisia ja sinua satutaneen hylkäämisestä? Eikö se ole vain ihan terve itsesuojelumekanismi skipata tyyppi, joka aiheuttaa mielipahaa tai kaaosta elämässäsi?
Aika friikkiä, että samat tekijät joiden vuoksi voit pyyhkiä jonkun toisen elämästäsi pois, saavat sinut tuntemaan auttamisen halua jotakin toista kohtaan. Syy tähän on nimenomaan siinä tunnesiteessä; kun ihminen on sinulle tuntematon, niin hän on sinulle vain ”yksi muiden joukossa”. Hänellä ei myöskään ole ollut silloin mahdollisuutta satuttaa sinua millään tavoin, joten taustoistaan huolimatta hänellä on sinun silmissäsi automaattisesti ihmisarvo. Miksi kukaan ottaisi kierroksia mistään, mikä ei kosketa heitä? Siksi pystyt tässä tilanteessa kuuntelemaan objekstiivisesti toisen tarinan, ymmärtämään psykologiset ja ympäristölliset tekijät ja ne väärät valinnat, joiden vuoksi henkilö on ajautunut paskaan jamaan. Me otetaan itseemme vain, kun joku läheinen on perseilemässä elämänsä suohon ihan totaalisesti. Jossain vaiheessa meillä sitten keittää yli, kun se perseilymeininki ei lopu. Sanoisinko, että aika vitunmoinen paradoksi; loppuunsa lopetat välittämisen, koska välitit joskus liikaa.
Oisko se sitten niin, että jokaiselle pitäisi löytyä joku random tyyppi, joka on valmis kuuntelemaan, ymmärtämään ja jeesimään; ottamaan sinut pelkkänä ihmisenä huolimatta siitä, että mitä olet elämässäsi tehnyt. Ainakin silloin kaikilla olisi joku, joka jaksaisi välittää. Omalta kohdaltani voin sanoa, että jos pistäisit minut samaan kahvipöytään jonkun puolitutun tai tuntemattoman kanssa, jolla on mennyt tavalla tai toisella huonommin ja joka olisi nyt ystävän tarpeessa, niin olisin all in. Ilman minkäänlaisia varauksellisuuden, tuomitsemisen, arvostelun tai ennakkokäsitysten viboja. Ottasin toisen vastaan vain toisena ihmisenä, niin kuin kuuluu ja sillä mentäisiin…..mutta jos nakkaisit minut samaan skenaarioon esim. exäni kanssa, niin meininki olisi täysin eri. Saattaisin hymyssä suin heittää sumpit hänen naamalleen ja toivotella pullaan tukehtumista. Olisi se oikein tai ei, niin kokisin olevani hyvinkin oikeutettu tekemään niin. Juu, kaikista patoutumistani huolimatta tiedän kyllä, että jopa hänkin tarvitsee apua(kipeästi), mutta minulta hän ei sitä ansaitsisi. Hän tarvitsisi vierelleen jonkun, joka ei tunne häntä ja pystyisi kohtaamaan hänet objektiivisesti. Onko asia siis niin, että ihminen voi olla toiselle ihminen kaikesta huolimatta vain silloin kun heidän välillään on tietty etäisyys? Eikö se ole ihan hirveää ja aika surullistakin? Mutta toisaalta, vaikka toisesta pitää välittää ja muita pitää auttaa, niin eikö yhtälailla meillä kaikilla ole oikeus olla kääntämättä toista poskea heille jotka satuttavat meitä jatkuvasti?
Ihminen on kova tuomitsemaan; tyypit, jotka syystä tai toisesta asettavat itsensä muiden yläpuolelle(etenkin moraalisesti) ovat niitä, jotka osoittelevat hyvin mielellään toisten puutteita, virheitä ja vikatekoja. Samoilla henkilöillä ei myöskään ole pätkän vertaa itsetuntemusta, koska he eivät ole koskaan löytäneet tarvetta(munaa)pysähtyä peilin ääreen katsomaan itseään suoraan silmiin. Uskomatonta, mutta totta; kaikista vaikein asia tässä elämässä joillekin ihmisille on olla rehellinen itselleen, nähdä ne omat vikansa, kohdata pimeät puolensa ja myöntää, että hekään eivät ole täydellisiä.
Annappa kun kysyn; mitä ajatuksia sinussa herättävät sanat: tappo, murha, raiskaus, pedofilia, varkaus? Jos sinä menisit vankilaan heittämään läppää tuomiotaan suorittavien vankien kanssa kuten herra Alizad, niin kaikki noista nimikkeistä tulisi varmasti esille jossain vaiheessa(no kaikellehan on oikeasti joku hienostuneempi termi kuten esim. luvaton käyttöönotto, mutta ei nyt aleta halkomaan hiuksia). Kuis sun mielestä? Onko jokainen tuomittu rikollinen samalla lähtöviivalla? Epäilemättä jokaisesta vankilasta löytyy sellaisia setiä ja tätejä, jotka ovat telkien takana syystä ja jotka eivät pysty koskaan elämään vapaudessa aiheuttamatta vaaraa kanssaeläjilleen. Pysykööt sisällä. Mutta entäs sitten ne, jotka vain sattuivat tekemään ”virheen”? Onko oikein, että joku joutuu kärsimään yhdestä teosta loppuelämänsä?
Henkilökohtaisesti minä ymmärrän sen, että joku on saattanut itsepuolustukseksi, raivon vallassa tai piripäissään vaikkapa puukottaa jonkun(en tosin hyväksy noita kahta viimeistä vaihtoehtoa). Kukapa meistä ei olisi joskus ollut lähellä sitä hetkeä, että ”nyt napsahtaa”? Sitä ”linnakundia” ja sinua erottaa vain se, että sinä sait kontrolloitua itsesi samassa tilanteessa paremmin. Ikävästi ”napsahtaessaan” henkilö putoaa samalla yhteiskunnan ulkopuolelle ja aloittaa loppuelämän mittaisen kamppailun siihen takaisin pääsemiseksi. Tällaisille henkilöille pitäsi järjestää lisää vahvoja tukiverkostoja, jotta he eivät normaali maailman menosta syrjäytyneinä alkaisi sitten tekemään lisää rikoksia. Juu, tästä rikollisten ”hyysäämisestä” ollaan montaa mieltä. Pitääkö porukkaa, joka on tietoisesti rikkonut lakia, palkita sitten jonkin sortin avulla kun he ovat pääsemässä takaisin vapauteen? Tähän ei taida olla mustavalkoista vastausta. Ennalta ehkäisevään työhön, ettei kukaan sinne vankilaan päätyisi ylipäätään, täytyisi panostaa eniten. Sitten ensikartalaisiin ja selkeästi tulevaisuuteensa panostaviin vankeihin; esim. tukihenkilön ja mahdollisen perheen kanssa tehtävien sunnitelmien avulla, joiden toteuttamista sitten pyrittäisiin mahdollistamaan asteittain tapahtuvan vapautumisen ja työelämään tutustumisen kautta. Systeemihän toimii näin jo ainakin paperilla, mutta ilmeisesti sen toteutus ei suju yhtä hyvin kuin annetaan ymmärtää. Parempia suunnitelmia ja toteutuksia kehiin siis. Valtio voisi alkaa myös rahoittamaan KRIS:sin kaltaisia tukijärjestöjä tuhdein setelinipuin, sillä se raha tulisi pitkässä juoksussa moninkertaisena yhteiskunnalle takaisin.
Niin, siis nyt ollaan puhuttu näistä vangeista, joilla on mahdollisuus ja halu palata takaisin kaidalle tielle…mutta entäs ne persreijät, joilla ei ole aikomustakaan parantaa tapojaan? Pitäsikö heillekin tarjota jotakin henkilötoimintojen yhteiskuntakelpoiseksi eheyttävää iltapäiväpiiriä? Elkää nyt missään nimessä ymmärtäkö väärin ja luulko, että olen joku ihmisoikeusaktivisti vaikka pohdinkin kaiken maailman juttuja. Jos tyyppi istuu kuudetta kertaa taposta, niin liekkö hällä enää edellytyksiä tai edes kiinnostusta normaalielämään palautumiseen. Entäs seksuaalirikollistet? Varsinkin pedofiilit, ei heidän päitään tarvitse mielestäni silitellä millään helvetin Stop-terapialla. Pedofiilin seksuaalinen suuntautuminen on yhtä kuin pienet lapset ja se ei siitä miksikään muutu, ei psykologin avulla tai kemiallisella kastraatiolla; henkilön pääkoppa pysyy samana. Vaikka terapian avulla saataisiin tyyppi tajuamaan, että hänen seksuaaliset mielitekonsa ovat väärin, niin eivät ne silti varmasti poistuisi. Eihän heteroakaan ”käännytetä” tai voida pakottaa homoseksuaaliksi. Jos ihmisellä ei jotakin taipumusta ole, niin sitä ei ole ja jos on, niin sitä ei myöskään pois kitketä millään. Loppuiäksi eristysselliin ilman minkäänlaista ihmiskontaktia. P.S Älköön yksikään homo tahi hetero vetäkö nyt tuosta vertauksesta hernettä nenuun, mulla ei ole mitään teitä vastaan.
Tässä on sama kaksijakoisuus läsnä, niin kuin aikaisemmassa aiheessakin; sanon ymmärtäväni vankeja, joiden rikokset eivät ole sieltä pahimmasta päästä, koska tiedostan että jokainen voi tehdä kohtalokkaan virheen ja kaikilla voi tulla sellainen tilanne elämässä eteen, että sitten vaan ”napsahtaa”…mutta, entäs sitten kun rikoksen uhri osuukin omaan lähipiiriin tai joutuisin itse vaikkapa puukotuksen uhriksi? Kuinka paljon minulla sitten riittäisi ymmärrystä sitä rikollista kohtaan ja halua tukea hänen vapauttamistaan takaisin yhteiskuntaan? Luultavasti nada.
Oha se niin, että asioista on aina helppo nousta barrikadeille ja pitää vähän ääntä. Hyvin vaikeaa taas on oikeasti ymmärtää yhtään mitään joka kantilta, sekä löytää oikeita ratkaisuja, jotka ovat oikeudenmukaisia kaikille. No, eihän sitä yhtä ainoaa totuutta taida olla edes olemassa, joten mä vaan jatkan kelailuu, koska pidän siitä.
P.S Tapitin tietenkin myös Vanhustenhoito jaksonkin ja ainoa asia minkä haluan siitä sanoa on se, että jos yksinäiset vanhukset saivat tipan myös sinunkin linssiisi, niin voitkin sitten seuraavaksi miettiä, että milloin viimeksi kävit moikkaamassa omia isovanhepiasi tai vanhempiasi?
