20 kilometrin jännitys

Ajatellaan, että olet aika olemattomasti vaatimattomasti liikuntaa elinaikanasi viime kuukausina harjoittanut ihminen. Ystäväsi innostuvat 20 kilometrin vaelluksesta roadtripillä. Tulivuorelle. Kahden kilometrin korkeuteen. Vaihteleviin sääolosuhteisiin. Rajoitetulla aikataululla, että paluukuljetuksesta ei myöhästytä.

Suostut. Ja sitten sinä jännität.

Kaikki muut pakkaavat yhden omenan, sinä kaksi. Banaaneja yksi ylimääräinen omaan reppuun. Neljä välipalapatukkaa. Vissyä pullo vaikkei muilla ole. Eväsleivät, keitetty kanamuna, pähkinöitä ja vähän herkkujakin motivoinnin työkaluksi. Kolme litraa vettä ja pari pillimehua. Lenkkarit varmuuden vuoksi jos elämäsi ensimmäistä kertaa jalassa olevat ystävän vaelluskengät eivät sopisi jalkaan koko matkalle. Jännitys on helpointa purkaa valmistautumalla. Kun täydessä repussa on mukana niin paljon ruokaa, ei tulevaa kävelyä ja särkyä enää ajattele yhtä pelokkaasti.

Näin ajattelin edeltävänä iltana, kun olimme lähdössä Uuden-Seelannin pohjoissaarella Tongariro Alpine Crossingille. Maisemiin, jossa on kuvattu Taru Sormusten Herrasta -elokuvia. Mordorin maisemiin kävelemään, kiipeämään vuorelle ja pohkeita jännittäen laskeutumaan sieltä alaskin.

thumb_G0093041_1024.jpg

Ai selvisinkö? No tietenkin! Kiitos kuvassa näkyvien kolmen mahtavan naisen, jotka jaksoivat väsymyksen hetkellä aina tsempata ja ylämäessä odottaa. Kuva on ystäväni Pian GoProlla otettu. Hymyt ovat tuossa vielä aidot ja kiroilu ei ollut edes alkanut. (Se muuten alkoi vasta viimeisen kolmen kilometrin aikana ja paheni bussin lähtöä odotellessa.)

Vaellukselta palasi väsyneen Anttilan matkassa:
– Neljä valipalapatukkaa
– Lähes täysinäinen pähkinäpussi
– Neljä tyhjää vesipulloa
– Oudolta tuntuneet turvonneet nilkat
– Yksi rakkolaastarin viereen tullut rakko
– Yksi iso vesikello varpaassa

Ai mikä oli parasta vaelluksessa? Kauniit maisemat jäivät kakkoseksi kyllä, vaikka hiljaisiksi vetivätkin. Itsensä ylittämistä nimittäin ei mikään voita. Jännitin, epäilin ja hermoilin, mutta niin vain yllätin itseni.

Kun edessä oli jyrkkä nousu niin ystävät laittoivat korviin kuulokkeista soimaan voimabiisejä. Minä laitoin taskuun kourallisen M&M´s-karkkeja napsittavaksi tiukalla hetkellä. Suklaan ja pähkinän yhdistelmä klassikkoherkussa on aivan yhtä voimaannuttavaa kuin musiikki.

Jos jotain suosittelen teille jokaiselle uudelle vuodelle, niin itsenne haastamista. Se tekee hyvää.

tongariro_alpine_crossing1.jpg

 

Kommentit (3)
  1. Oli ihanaa lukea ja muistella omaa keväistä kapuamista. Siinä kiivetessä yrittää vain selvitä eteenpäin, mutta muistoissa nuo kokemukset ovat unohtumattomia. Ja siihen itsensä haastamiseen jää koukkuun!

    1. Se todellakin oli etenemistä askel kerrallaan! Mutta sitten oltiinkin jo alamäessä ja seuraavaksi odottamassa bussia takaisin hotellille. Helmikuussa neljän päivän vaellus, jos vaikka siihen edes vähän treenaisi ennakkoon 🙂

  2. Voi että! Se on just toi fiilis! Ja vaikka mun Tongarinoon varattu trailmix jäi siellä käyttämättä (se sade, se tuuli, se kielto mennä koko vaellukselle) ja ne myöhemmin huuhtoi mennessään yks puro Abel Tasmanissa, niin toi on just se tunne! Hyvä Anksa, pusuja!!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *