Vakiovaruste laukussani olisi purkillinen mielenrauhaa, jos sitä vain kaupan hyllyltä saisi ostettua.

Toki ammatiltani olen tuottaja, vieläpä festivaalituottaja. Vuodet tapahtumien parissa ovat opettaneet elämään muuttuvissa tilanteissa ja hektisessä ajassa, jossa mitä tahansa voi tapahtua. Usein koenkin olevani parhaimmillani muutoksen keskellä tapahtumapäivinä. Työminä ei ole kävellyt yli sen Annakaisan, joka istuu mielellään monta tuntia lentokentällä. Naisen, joka ei osaa huijata korttipelissä ilman nauramista, puhumattakaan että päästäisi hermoilleen painamaan mitään suurempaa huijausta.

Matkalla eteen tulee jatkuvasti muutoksia ja epävarmuuden täyttämiä hetkiä. Mielenrauha on koetuksella 24/7.

Löysin iPhonen podcastit muutama päivä sitten ystäväni Mian vinkistä. Innostuin. Ja aika isosti! Latasin puhelimeni täyteen Kiinan historiaa, onnellisuusprojektin Gretchen Rubinia, Lena Dunhamia sekä ohjattuja meditaatioita. Voisin parantaa meditaatiotaitojani hostellien sängyistä käsin, aivan omassa rauhassa. Kaupungit vaihtuvat ja majapaikat, mutta puhelin kulkee aina mukana.

Tuo podcasteja täynnä oleva puhelin on tällä hetkellä minigrippussin sisällä riisin seassa.

Puoli tuntia sen jälkeen kun olin eilen sanonut matkatoverilleni Mialle hyvästit, katsoin keltaisen iPhoneni irvokkaasti kelluvan pystyssä vetämättömän vessan reiässä. Mian lähdölle itkin, mutta kirjaimellisesti kusessa oleva puhelin sai vaan sanattomaksi.

Olin yksin Kiinassa. Minulla oli käsidesillä pyyhitty ja oikosulusta tärisevä puhelin. Hostellin netti ei toiminut.

Minulla oli nälkä. Minulla ei ollut karttaa ja olin uudessa kaupungissa, johon saavuin pimeällä aamuviideltä. Minulla oli käännösapplikaatio, jolla kääntää ravintoloiden ruokalistat – siinä aivan uudella tavalla keltaisessa puhelimessa.

Tuottaja osaa onneksi aina varautua. Rinkan pohjalta löytyi vanha Nokia Lumia ja puolessa tunnissa siihen sai riittävästi virtaa, että mukana kulkisi edes tieto mitä kello on. Kävelin katua suoraan niin kauan, että löysin wifiä tarjoavan kahvilan. Ostin ison annoksen mielenrauhaa tilaamalla vohvelin jäätelöllä, ja kahvin. Sain selvitettyä miten pääsen perille Bangkokin hostelliin. Sain pyydettyä ystävien osoitteita, että Kiinassa kirjoitetut kortit lähtevätkin Kiinasta. Puhuin ystäväni kanssa facebook-puhelun, joka rauhoitti mieltäni koska suoraan sanottuna hämmennyin niin paljon siitä Keimolan portilta soitetusta videopuhelusta.

Vohvelinkin jälkeen minulla oli yhä nälkä. Ilman käännösapplikaatiotakin ruokaa olisi saatava. Muistin nähneeni McDonaldsin kultaisen M-kirjaimen aiemmin matkalla. Juustohampurilainen, ranskalaisia ja cokista. Tuttuja makuja, ei jännitystä. Niin minä ostin mielenrauhaa hampurilaisella. Jokainen haukkaus rauhoitti mieltä. Puolivälissä hampurilaista jo nauroin.

Muista tämä, kotona ja matkalla. Ei ole väliä mitä mielenrauhasi maksaa, se hinta on jokaisen rauhallisen hengenvedon arvoinen. Eilen mielenrauha maksoi kaksi euroa ja cokiskin oli kylmää.

Teksti on kirjoitettu Kunmingin lentokentällä ennen Bangkokin lentoa. Otin lentokentälle taksin, josta sain neuvotella hostellin respan kanssa kymmenen minuuttia että olen varma haluavani maksaa  mielenrauhasta  taksista enkä ottaa suhteellisen läheltä kulkevaa bussia, jonka kanssa pitää tehdä vain yksi vaihto  ja hermostua . Olin lentokentällä kolme tuntia ennen lentoa, rauhallisena. Varauduin uuteen neuvotteluun koska olin viikko aiemmin havainnut tulevani ylittämään viisumin 30 päivän rajan, lähtöpäiväni oli 31. päivä. Muistelin mielessäni sitä ainoata kuuntelemaani meditaatiopodcastia, hengitin syvään ja hymyilin maahanmuuttovirkailijalle. Leima passiin ja kohti Bangkokia!

//

Osasin kuvittaa jutun vain täysin asiaan liittymättömillä lapsuuskuvillani.