Synnytyskertomus

En ole ehtinyt päivittämään muutamaan viikkoon, arvaatte varmaan miksi. Ennen synnytystä kun luin näitä kertomuksia arvostin, jos joku mainitsi jo alkuun mitä on tuleva. Joten varoitan nyt samoin: älä lue, jos synnytyksesi on vielä edessä tai ajatus ahdistaa.

261f62c7669830db96959694c906b7f1.jpg

Sairaalassa jatkettiin siis cytoteceilla vielä toinen ja kolmaskin päivä. Kolmantena päivänä pillerit laitettiin sisäkautta ja vaikutus olikin voimakkaampi, illalla viimeinen pilleri jäi laittamatta koska vatsa kovettui lähes koko ajan. Oli puhetta, että jos aamuun mennessä mitään ei tapahdu lähden joko päiväksi kotiin tai mietitään leikkausta. Helpotti. Ajattelin, että kyllä sittenkin mennään sektioon.

Sain nukahdettua ihan hyvin muutamaksi tunniksi kunnes heräsin 1.30 lapsiveden lirumiseen sänkyyn. Voi paska oli ensimmäinen ajatukseni. Ei suinkaan helpotus kolmen päivän käynnistelyjen jälkeen, vaan mielipaha ja pelko tulevasta. Nyt se sitten alkoi. Ei leikata. Loppui tämä leppoisa hotelli/sairaala elämä. Ilmoitin hoitajalle, joka totesi tilanteen ja sanoi, että mene takaisin nukkumaan. Yritin saada unta, mutta tunnin sisällä alkoivat jo kipeät supistukset 5min välein. Lähdin haamuilemaan tyhjille käytäville ja yritin pysyä rauhallisena. Hengitellä kivun läpi, ratsastaa sillä aallolla, ja mitä näitä hulluuksia nyt on. En soittanut miehelleni, ajattelin, että parempi antaa levätä viimeinen yö. 

img_20170425_033906.jpg

Neljän tunnin jälkeen, 6.30, kivut olivat niin kovat, että pyysin hoitajalta jotain helpotusta. Sanoi, että aamuvuorolainen tulee sitten seitsemältä heti tarkistamaan tilanteen ja sillä välin voisin mennä lämpimään suihkuun. Suihkuttelin tulikuumalla vedellä vuoroin alavatsalle ja vuoroin selälle, koska kipu tuntui ympäriinsä. Itkin ja yritin hengittää. Mies tuli seitsemältä. 7.30 tuli aamuvuoron hoitaja joka tarkisti tilanteen, kohdunsuu oli auki 3cm. Hän neuvoi pakkamaan tavarat ja lähtemään synnytyssaliin. Osastolla oli niin täyttä, että kätilöt päättivät paremmaksi siirtää jo näin ajoissa synnärille, normaalisti käsittääkseni tuossa vaiheessa vielä oltaisiin osaston puolella/kotona. 

Salissa aloitin heti ilokaasun hengittelyn. Kätilö ylisti, kuinka hienosti vedän sitä kaasua. Taito se on sekin. 

img_20170425_114026.jpg

Kaasu auttoi hyvin ainakin ensimmäisen tunnin. Kipua tuntui, mutta se oli ihan siedettävää. Hönkimisen jälkeen olo oli aina vähän kuin aikoinaan aivan viime minuuteilla baarissa. Sekava, päässä pyöri, mutta vielä ei oksettanut. Eli ihan jees. Välillä makasin sängyllä, välillä kiikuin keinutuolissa. Kaksossynnytyksissä ei juuri saa kokeilla eri asentoja, saati kylpyä/saunaa, koska molempien vauvojen sykkeitä pitää seurata koko ajan. 

Muutaman tunnin jälkeen kätilö vielä lisäsi kaasun määrää ja antoi kipupiikin, mutta kun nekään eivät hetken päästä riittäneet kutsuttiin paikalle anestesialääkäri ja sain epiduraalin. Muistan kuinka siinä vaiheessa jo tärisin kauttaaltaan, en tiedä johtuiko se kivusta, jännityksestä, pelosta, väsymyksestä vai mistä, mutta aivan holtitonta koko vartalon hytkyntää. Lääkäri sai onneksi kuitenkin laitettua epiduraalin hienosti, ei sattunut, suosittelen lämpimästi!

Epiduraalin laiton jälkeen nukahdin tunniksi. Kätilö vaihtui ja kipujen palatessa n. 3h välein lisättiin epiduraaliin kipu- ja puudutusainetta. Toimi kuin unelma. Samaan aikaan sain oksitosiini-tippaa supistuksia tiheyttämään, sitä jouduttiin jatkuvasti ottamaan pois ja laittamaan takaisin A-vauvan sykkeiden laskun takia. Se pelotti, vaikka kätilö hoitikin homman koko ajan hienosti ja rauhallisesti. 

Kolmannen kätilön tullessa vuoroon (tässä vaiheessa oltu synnytyssalissa jo 12h) epiduraalin vaikutuksen vähän haihduttua hän totesi, että kokeillaan nyt hetki ihan vain tuntea sitä kipua kunnolla jotta nämä supistukset tästä tiuhenisivat… Tiuhenivat hetkessä niin, ettei supistuksien välillä ehtinyt kuin haukkoa henkeä ja järki meinasi mennä kivusta. Ei auttanut kaasu, ei kiikkutuoli. Epiduraalin kautta ei saanut enää antaa kipulääkettä, joten kätilö laittoi pelkkää puuduttavaa, joka ei enää juuri toiminut. Itkin hervottomana ja mietin, että tätäkö se nyt on, mikään ei vie enää tätä helvetillistä kipua pois. 

Muistaakseni puolen yön aikoihin paikalle pyydettiin lääkäri laittamaan spinaalipuudutusta. Vedin kaasua minkä pystyin, jotta selvisin siitä toimenpiteestä. Helpotus kesti melkein tunnin, jonka jälkeen alkoivat uudet kivut. A-vauva oli jo laskeutunut hyvin, mutta oli virhetarjonnassa kasvot ylöspäin, lääkäri totesi vain, että vähän vaikeampi on työntää ulos, mutta kyllä tästä selvitään. Sain vielä kohdunkaulalle puudutuspiikin ja sitten alettiin ponnistamaan. 

Ja ponnistettiin. 

Ja lisää. Ajantaju meni, mutta papereista näkyy, että A-vauvan ponnistusvaihe kesti 1,5h. Puoltoistatuntia! Voimien loppumisen ja virheasennon takia jouduttiin auttamaan imukupilla pois. Muistan kuinka ennen ponnistuksen aloitusta itkin vielä, että jos saisinkin sektion. Kätilö vakuutti, että kuule nyt on jo pahin ohi, ei se ponnistus ole mitään. On se. Tuntui todella, että sitä repeää kahtia ja minulla ainakin iski kauhun tunne siitä, kun tunsi jalkojen välistä vauvan puskevan… Lisäksi ponnistusten välillä saattoi olla useampikin minuutti, eikä se ole mitenkään kivutonta hengailua.

img_20170426_043445.jpg

A-vauva syntyi puoli neljän aikaan ja alkoi heti huutamaan. Muistan kysyneeni hädissäni onko hän ihan normaali, kun imukupista oli jäänyt niin valtava jälki suoraan otsalle. Etukäteen olin kuvitellut itkeväni onnesta yhdessä mieheni kanssa siinä seesteisessä hetkessä. En itkenyt onnesta, en halunnut vauvaa rinnalle vaan kauhuissani huusin, että en jaksa enää sitä toista ponnistaa ulos ja vielä perätilassa. ”Jaksat jaksat”. Teki mieli lähteä juosten kotiin.

Yksi kätilö tarrautui vatsaani kiinni ja ohjasi B-vauvaa oikealle reitille. Ponnistus alkoi jälleen, mutta tällä kertaa kesti vain vartin verran. Tunsin kuinka repesin ja vauva tuli velttona ulos. Hän ei hengittänyt, joten hänet vietiin samantien teholle. Siinä tilanteessa en jotenkin edes tajunnut sitä. Huusin vain, että ”sattuu, sattuu, sattuu…” ja itkin. Pian meille tultiin ilmoittamaan, että B-vauva voi jo hyvin, hengittää hienosti ja virkosi, mutta jää vielä silti teho-osastolle tarkkailuun. A-vauva oli miehen sylissä kapaloituna ja minusta alettiin vetää istukkaa pois. Se lähti suht nopeasti ja oli kyllä vaikuttavan näköinen. 

Tämän jälkeen alkoi taas mahdoton kaasun vetäminen ja alapään ompelu. Vaikka papereista näkyy, että sain paikallispuudutteen ja todella hengitin sitä kaasua niin, että olin jo aivan pöllyissä, muistan kuinka tunsin neulan ja langan menevän läpi. Tikkejä ei laskettu, mutta 2. asteen repeämä tuli ja todella paha turvotus. Käytännössä koko alaosa oli kolminkertainen. 

Saimme jäädä saliin aamuun asti, koska olin niin heikossa kunnossa. Tärisin kauttaaltani, hemoglobiini laski myös hurjasti ja kivut jatkuivat ompelun jäljiltä. Sain päälle lämpöpeittoa ja kanyylin kautta kipulääkettä. 

img_20170426_074842.jpg

Noin kahdeksan aikaan aamulla meille tuotiin aamupala, kävin pikaisesti suihkussa ja lähdimme sängyn kanssa vastasyntyneiden teho-osastolle jossa näin ensikerran kunnolla B-vauvan. Hänelle oli laitettu happiviikset ja nenä-mahaletku, mutta muuten oli kuulemma hyvävointinen. Sovittiin, että A-vauva jää myös sinne ikäänkuin toisen kaveriksi, koska emme olleet saaneet perhehuonetta enkä pystyisi yksin hoitamaan siinä kunnossa toisesta vauvasta.

3 päivää käynnistystä ja 28h synnytystä.

Synnytys minulle oli epäilemättä elämäni kauhein kokemus, toki samalla myös aivan uskomattomalla tuloksella. Lääkäri totesi myös seuraavana päivänä käydessämme asiaa läpi, että oli todella vaikea synnytys ja tavallaan kaikki mikä voi mennä ”vikaan” tai vaikeuttaa asiaa minun kohdallani tapahtui. Samoin toipuminen tulee kestämään viikkoja repeämän ja todella pahan turvotuksen takia, jota lääkärikin ihmetteli. Toteen kävi ei nyt pahin mahdollinen skenaario, mutta rankin mahdollinen onnellisella lopulla.

Silti, kaiken logiikan ja tilastojen mukaan, sinulla, seuraava synnyttäjä, menee paljon paremmin! Synnyttäneiden osasto oli täynnä iloisia naisia jotka kärräilivat kääröjään pitkin käytäviä hymyillen. Ei auta yhden kauhean kokemuksen takia jättää hommaa tekemättä, mutta on hyvä lähteä synnyttämään sillä mielellä, että tosiaan ihan mitä vaan voi tapahtua, eikä auta muu kuin luottaa ammattilaisiin.

Kommentit (7)
  1. Juu, on kyllä kumma että nainen laitetaan yhä vaan kestämään vaikka mitä ”luomuilun” nimissä, siis jos äidin tahtotila on selkeästi toinen ja perusteetkin kivuttomamman/toisen keinon käyttöön on. Tosi yllättävää että siinä on tosiaan kuin pikkulapsi toiveineen ja pyyntöineen. No ei auta kuin eteenpäin. Ja mä kyllä eka mietin että pitäkää keskusteluapunne, olisitte vaan tehneet miten pyysin, niin ei olisi mitään keskusteltavaa. Mutta ajattelin nyt kuitenkin kokeilla ettei sitten jää huono alku koko äitiyteen liittyen vaan päälle.

    Hurjasti tsemppiä ja onnea sinne! ❤❤

  2. Voi raukkaa! Voi ei että piti olla noin huono kokemus (sinullakin). Kiitos kun raapustit realistisen kokemuksen. Itse en jaksanut vaikka synnytys (vaikka tehtiinkin sektio) oli kamalin, kivuliain ja traumaattisin kokemus mitä minulla on koskaan ollut ja en voi varmaan ikinä ymmärtää niitä naisia jotka niitä vauvansänkyjä työntävät käytävillä hymyillen ja juttelevat reippaasti muiden kanssa ruokapöydässä sairaalassa. Jos yhtään lohduttaa, en myöskään kuulunut lainkaan siihen joukkoon, valitettavasti. Minusta on JÄRKYTTÄVÄÄ miten vähän omasta kehostaan ja hoidostaan saa päättää vaikka olisi hädintuskin tajuissaan kaikesta viiltävästä kivusta ja järkytyksestä. Itse huusin, kiroilin ja rukoilin hirveissä tuskissa, peloissa ja vapinoissa nukuksen perään kun ei vaan pystynyt enää sietämään reiluksi tunniksi venähtänyttä epiduraali- ja selkäydinpuudutusta, joita ei saatu laitettua ja kaikki meni aivan pieleen niiden kanssa ja tunnen vieläkin sen valtavan tuskan. Mutta ei, itse ei saa päättää ei sektiota, ei nukutusta, ei mitään vaikka homma olisi kuinka reisillä ja itse fyysisesti ja henkisesti täysin finaalissa. En kyllä ymmärrä mikseivät tehneet sinulle sektiota kun vielä alunperinkin oli omana toiveena. Itse olen tyytyväinen että lapsia tuli kerralla kaksi, sillä synnytyskokemus ja koko sairaalakokemus siinä ympärillä oli jotain niin paljon pahempaa kuin mitä uskalsi edes ajatella, että uudestaan en kyllä siihen touhuun lähde. Voi että miten harmi että sinulla meni noin, mutta moni kohta tosiaan tuntuu tutulta, kiitos kun kirjoitit ❤ Kovasti voimia ja toipumista. Itse otan vastaan keskusteluapua kokemuksesta selviämiseen kun sitä onneksi sairaalasta tajuttiin tarjota. Toivon teille sydämeni pohjasta mahdollisimman ihanaa vauvaonnea heti alkuun ja toivottavasti pääset nauttimaan arjesta pian, vaikka toivon myös että maltat rauhassa toipua hurjasta kokemuksesta ja ottaa kaikki mahdolliset tukijoukot käyttöön vauvojen kanssa nyt ihan alussa. Muista suoda itsellesi lepoa, sen ansaitset ja tarvitset ❤

    1. Kiitos tuhannesti tsempeistä ja että jaksoit kommentoida! Luin kanssa oman kertomuksesi ja oli niin rankka reissu ja alku sulla, huhhuh. Toivottavasti nyt on alkanut arki jo pyörimään vähän paremmin ja olisi apua keskusteluista ja tuesta <3 Ei se tosiaan aina mene niin kuin elokuvissa. Eikä auta vaikka kuinka ajattelisi, että on avoin kaikille mahdollisuuksille… ei sitä vain ihan kaikkea osaa edes kuvitella, ja kun voimat loppuu niin ne loppuu. 

      Sama mieli itselle jäi, että älytöntä kuinka tosiaan tuntuu ettei voi yhtään vaikuttaa omaan hoitoon ja kroppaan. Tuntuu myös, ettei jotenkin otettu tosissaan kun toivoin sektiota etukäteen (ja salissa) ja toin esille pelkoni. Ikään kuin hyssyteltiin vain, aivan kuin olisin viellä pikkutyttö enkä aikuinen nainen. Ja mikä siinä on, että inhimillisen hoidon edelle vaikuttaa menevän mitkä lie periaatteet? Että pakolla yritetään sitä alakautta vaikka kuinka repeis eikä mahtuis. Tai tosiaan, ei suostuta nukuttamaan leikkaukseen, vaikka menee jo noin vaikeaksi. Ymmärrän, että kaikessa on riskinsä, mutta saisi ottaa enemmän huomioon myös sen potilaan henkisen hyvinvoinnin ja olotilan. Jotenkin vanhanaikaista pistää naiset vielä sinnimään ihan äärirajoille, kun kuitenkin on olemassa vaihtoehtoja hoitaa asia toisin, mikäli siis synnytys menee vaikeaksi. 

      Mua taas on nyt vähän napannut, että synnytyksen jälkeen sitten ollaan empaattisia ja halutaan keskustella asiasta yhä uudelleen. Että nyt kuunnellaan. Siis hyvä asia, että voi nyt puhua ja purkaa oloa, mutta miksi ei aiemmin kuunneltu? Argh.

      Mutta onneksi sullakin vauvat voi hyvin ja saat apua! Voimia kanssa sulle, toivotaan, että ajan kanssa muistot synnytyksestä edes vähän kaunistuu. <3    

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *