Maisemanvaihdos teki hyvää

Vietin juuri pari viikkoa kotikonnuilla. Säät suosi ja alkukesä on todella antanut parastaan. Sain viettää aikaa perheen kanssa, paijata perhepiirin tassuterapeutteja ja nauttia äidin puutarhan rauhallisesta tunnelmasta. Keräsin itseasiassa samaisessa puutarhassa voimia reilu vuosi sitten uupumuksen keskellä eli tunnelma toimii siis myllerryksessä kuin myllerryksessä. Pieni maisemanvaihdos teki ehdottomasti hyvää.

Nyt istun junassa ja ihailen kesäisen vehreitä maisemia. Suomi on niin mielettömän kaunis! Ja miten ihanan normaalilta junassa istuminen tuntuukaan. Istuin junassa viimeksi maaliskuisena sunnuntaina, jota seurasi poikkeusolot toteava ja yhteiskunnan pysäyttävä maanantai. Silloin tunnelma oli absurdi ja pelonsekainen. Olo oli levoton ja tuntui siltä, kun sota olisi käynnissä – ja eräänlaista sotaa tässä kai on käytykin.

Nyt tuntuu kuin tuosta hetkestä olisi jo pieni ikuisuus, vaikka todellisuudessa aikaa ei ole edes hirveästi kulunut. Olo ei ole enää samalla tavalla pelonsekainen tai absurdi, mutta ehkä sitäkin odottavampi. Välillä myös ahdistunut ja epävarmuuden vuoksi toki vähän pelokas. Maisemanvaihdos auttoi ymmärtämään, miten äärirajoilla oonkaan oman jaksamiseni kanssa ollut.

Jos ja kun oon pystynyt pitämään pään kylmänä ja ajatukset tässä hetkessä, oon ymmärtänyt, ettei mulla ole juuri nyt mitään hätää.

Vaikka ajanjakso on tuonut mukanaan paljon hyvää, en voi mitenkään kieltää faktaa, että kevät on ollut myös todella epämukava. Siihen ajatukseen samaistuu varmasti moni, vaikka poikkeusolot ovatkin vaikuttaneet meihin kaikkiin eri tavalla. Epämukavuutta tilanne on kuitenkin varmasti aiheuttanut monelle. Toistuvat kysymysmerkit, taloudelliset huolet, luopumisen tuska tulevaisuudelle kaavailluista suunnitelmista (tämä on ollut ehkä mulle se pahin ja taistelen tämän kanssa vieläkin) ja ylipäänsä epävarmuus tulevasta ovat olleet ne omaa mieltä kuormittavat asiat.

Jos ja kun oon pystynyt pitämään pään kylmänä ja ajatukset tässä hetkessä, oon ymmärtänyt, ettei mulla ole juuri nyt mitään hätää. Mieli ei ole kuitenkaan ihan niin rautainen, ettei se harhailisi murehtimaan tulevaa ja vähän myös harmittelemaan menneitä. Esimerkiksi päivärahan odottaminen n. 1,5kk aiheutti paljon negatiivisia tunteita ja myös epäonnistumisen fiiliksiä, vaikka järjellä ajatellen tiesin, että tilanne ei missään nimessä ollut oma vika. Tiedän, etten ole voinut tilanteeseen millään tavalla vaikuttaa, enkä ole tilanteessa yksin. Tunteet ei tunnetusti aina kuule sitä mitä järki yrittää kertoa.

Pitkittyneenä jatkuva epävarmuus, odottaminen ja toisaalta sen myötä myös tsemppaaminen, jaksaminen ja pään kasassa pitäminen on aiheuttanut huonotuulisuutta, kireyttä ja yksinkertaisuudessaan vain epämukavaa oloa. Pariin viime viikkoon mahtui muutamakin päivä, jolloin olo oli niin huono, että teki vain mieli itkeä tai huutaa.

Epämukavuutta ja kysymysmerkkejä täytyy valitettavasti vielä jonkin aikaa sietää, koska en tiedä vielä mihin tilanne kesän aikana omalla kohdalla asettuu. Tai joudunko ehkä sietämään epävarmuutta vielä koko loppuvuoden? Täytyy siis jälleen odottaa. Kärsivällisyyttä on todella koeteltu, mutta parin viime viikon aikana koettu muutama hermoromahdus toisaalta antoi taas uutta energiaa ja sisua tilanteeseen. Ne tavallaan puhdistavat ilmaa ja itsensä tsemppaamisen voi aloittaa taas vähän kuin ”puhtaalta pöydältä”.

Yhtenä hermoromahduksen päivänä intouduinkin keskustelemaan ystävän kanssa v*tutuksen käytöstä voimavarana. Siitä lisää myöhemmin.

Toivottavasti sulla on ihana kesäsunnuntai! ☀️

Hanne

Viimeksi: Sanan anteeksi monet tasot