Sunnuntaipohdinnat
Kirjoittelen usein puhelimeen luonnoksia mahdollisista tulevista blogiteksteistä, ja muistiinpanoihin onkin jo kerääntynyt monta ajatusaihiota menneiden kuukausien aikana. Nyt pitkästä aikaa on kuitenkin sellainen olo, ettei mikään aiemmista tekstiluonnoksista puhuttele yhtään. Pitkästä aikaa on ollut myös sellainen olo, että jätän tänä sunnuntaina kokonaan kirjoittamatta. Niinpä viime viikon julkaisun innoittamana tuon tekstin vielä vahvemmin tähän hetkeen. Avasin eteeni siis täysin tyhjän sivun ja luvassa on tajunnanvirtaa menneestä viikosta.
Game of Thrones on nyt urakoitu ja yhtään spoilaamatta totean vain, että harmi, ettei päätösjaksossa onnistuttu. Sarjan tyyli katosi loppuun mennessä jokseenkin täysin ja etenkin päätösjakso oli iso pettymys. Tästä oli kyllä paljon varoiteltu, mutta olin silti toiveikas ja ajattelin, että ehkä se ei kuitenkaan ole niin paha. Petyin silti. Siitä huolimatta olo on ollut viimeisen jakson jälkeen jotenkin tosi tyhjä. Varsinkin kun katsoin sarjaa ihan hullulla tahdilla, elin monta viikkoa melkoisessa GoT-kuplassa. Nyt on ollut pakko katsoa jos jonkinmoista oheismateriaalia sarjaan liittyen, jotten aivan katoa sarjan päättymisen mukanaan tuomaan tyhjiöön. Behind the scenes -materiaali on ihan lempparikatseltavaa sillon kun on hullaantunut jostain sarjasta/leffasta täysin, ja se toimii kyllä nytkin.
Tällä viikolla piti alkaa työt. Lomautusta kuitenkin jatkettiin ja koska virallisesti oon parin viikon päästä kesälomalla, työtilanne ei tule muuttumaan ainakaan ennen elokuun loppua. On yllättävän raskasta tsempata itsensä taas uudelleen sellaseen jaksaa jaksaa -moodiin, kun on asettanut mielessään tietyn deadlinen. Tässä tapauksessa 90 päivän lomautuksen deadlinen. Kun maaliviiva jo häämöttää ja se yhtäkkiä siirretäänkin taas näkökentän ulkopuolelle, meinaa iskeä epätoivo. Tieto lomautuksen jatkosta tuli toki jo monta viikkoa sitten, mutta tällä viikolla tunteet tuli kohdattua uudelleen, kun mietin että voisin olla jo toimistolla työkavereiden kanssa.
Kohti uutta normaalia
Silmäilin juuri läpi kevään/alkukesän tekstejä ja mietin taas, miten sopeutuvainen olento ihminen onkaan. Muistan ajatelleeni, etten selviä täysjärkisenä kolmen kuukauden lomautuksesta ja miten ahdistava tilanne on taloudellisestikin. Nyt kun tuo kolme kuukautta on takana ja tuo kevään ”kauhukuva” on kohdattu, voi katsoa taaksepäin ja todeta, ettei se ollutkaan niin paha. Näinhän sitä usein käy. Kuulemme esimerkiksi läheisiltä heidän kohtaamistaan ikävistä asioista ja ajattelemme, että emme koskaan selviäisi samasta. Kunnes vastaava tilanne osuu omalle kohdalle ja on vain selvittävä. Ihminen on vahvaa tekoa. Sen elämä on mullekin tähän mennessä jo opettanut.
Oon miettinyt tällä viikolla paljon myös uutta normaalia. Mulla on todella vahva tunne siitä, että vanhaan ei ole todellakaan enää paluuta – ei suurta kuvaa eli maailman tilannetta katsottaessa, mutta myös ihan henkilökohtaisella tasolla. Tämä vuosi on todella ravistellut elämää isosti ja ajatus siitä, että elämä palaisi ”ennalleen” ei enää edes tunnu hyvältä. Omaan elämään on saapunut haastavista hetkistä huolimatta huomattavasti enemmän pehmeyttä ja aikataulujen puuttuessa myös rauhaa. Termi oma aika on saanut aivan uudenlaisen merkityksen ja ymmärrän esimerkiksi paremmin, mitä palautuminen todella on. Kiirekin tuntuu kaukaiselta tuntemukselta ja hyvä niin.
Heinäkuu on kohta puolivälissä ja tänään ajattelin ensimmäisen kerran syksyä. Tiedän, ei saisi. Kesää on vielä paljon jäljellä. Syksyn tulo ei ahdista mua kyllä yhtään, koska oon aina tykännyt syksyn tuomasta uuden tunnusta. Tänä vuonna syksyn tulo edustaakin itselle konkreettisesti jotain uutta, mikä tuntuu etenkin tänä vuonna jotenkin erityisen ihanalta. Toivottavasti uusi tarkoittaa tässä tapauksessa myös hyvää!
Hanne